Imperiumi.net / February 2007

Link

12.02.2007

Moonsorrow on yhtye, jonka tulevaa suuntaa lienee ulkopuolisten turha arvailla ja ennustaa. Verrattain kosketinvetoisen Kivenkantajan jälkeen kukaan ei olisi uskaltanut odottaa Verisäkeiden kaltaista aggressiivisuutta, eikä Viides luku – Hävitetty -albumin olisi kuvitellut tekevän näin suurta pesäeroa parin vuoden takaiseen edeltäjäänsä. Mutta kolkutellaanko nyt jo eeppisyyden limittejä, kuten levy-yhtiö Spinefarm mainoksissaan toteaa? Tähän ja moneen muuhun kysymykseen vastaukset tarjosivat Sorvalin serkukset, Ville ja Henri.

- Niinhän se menee. Tiedämme itsekin miltä seuraava levy todennäköisesti kuulostaa vasta, kun olemme kirjoittaneet osan sille tulevasta materiaalista. Yllätyksellinen elementti tuo lisää mielenkiintoa omaan toimintaan, ja voisin kuvitella sen tuovan lisää mielenkiintoa myös kuuntelijoille. Viides luku on toisaalta jotain aivan muuta kuin mikään, mitä olemme aiemmin tehneet, mutta toisaalta se myös kokoaa hieman kahden edellisen levyn ominaisuuksia samaan palettiin. Suurin eroavuus edelliseen levyyn ja aiempaan tuotantoomme yleensä on yltiöprogressiivinen lähestymistapa kappaleiden rakenteisiin. Emme me mitään pyörää kuitenkaan ole keksineet; tätä nimittäin tehtiin 70-luvulla aika paljonkin, kuittaa Ville.

Henri toteaa puolestaan, että ajatus vain kaksi raitaa sisältävästä albumista ei missään vaiheessa kauhistuttanut bändiä. Ainoa huolenaihe Henrin mukaan oli se, milloin biisit ilmoittaisivat olevansa valmiita, ettei levy veny vahingossa parituntiseksi. Myös Spinefarmilla oltiin yhtä mieltä siitä, että mieluummin levyllä kuulee kaksi hyvää biisiä kuin kuusi paskaa, kuten Henri asian ilmaisee. Ville kertoo, että potentiaalisista markkinointiongelmista huolimatta levy-yhtiön suhtautumisessa ei ilmennyt minkäänlaista varautuneisuutta Viidennen luvun suuntaan.

- Itsekin olisin odottanut jonkinlaista varautuneisuutta, mutta tosiasiassa kukaan talossa ei missään vaiheessa sanonut, että meidän pitäisi mennä johonkin toiseen suuntaan. Päinvastoin, siellä oltiin ensimmäisestä demonauhoituksesta lähtien aivan innoissaan, että tätä lisää! Ei voi kuin ihmetellä. Kuulijat puolestaan voivat ihmetellä niitä eeppisyyden limittejä, niitä kun tosiaan on nyt aika huolella kolkuteltu. Kyllä silloin pitäisi jo huolestua, jos Moonsorrow’n kohdalla mainoslause vihjaa, että nyt mentiin muuten todella pahasti yli.

Ville ja Henri ovat hieman eri kannalla siitä, kuinka voimakkaasti niitä eeppisyyden limittejä ollaankaan nyt kolkuteltu. Henri heittääkin ilmaan kysymyksen, onko kappaleiden pituus automaattinen osoitus niiden eeppisyydestä. Villen näkemys asiasta on se, että rajat pysyvät ylittämättöminä niin kauan kuin itsetarkoitukselliseen paisutteluun ei lähdetä.

- Itsetarkoitukselliseen paisutteluun meillä olisi ollut tilaisuus Kivenkantajan jälkeen, mutta jätimme sen kortin toistaiseksi käyttämättä. Se vedetään esiin vasta sitten kun oikeat ideat loppuvat.

Useammatkin kuuntelijat ovat varmasti leikkineet ajatuksella Moonsorrow’n heittäytymisestä yhteistyöhön vaikkapa kokonaisen sinfoniaorkesterin kanssa. Tällaiselle ajatukselle ainakaan Henri ei Moonsorrow'n kontekstissa kuitenkaan lämpene.

- En usko, että tulisimme koskaan käyttämään oikeaa orkesteria vaikka pystyisimmekin. Miksi? Samasta syystä kun emme todennäköisesti käyttäisi videoilla tanssivia homokääpiöitä – se ei mielestämme oikein istu musiikkiimme. Jotain kevyttä ja ehkä enemmän jopa irrallista olisi tietenkin hauska kokeilla, mutta se Wagner-osasto hevin päällä voidaan suosiolla jättää niille powermetallisteille. Ja jos totta puhutaan, henkilökohtaisesti hieman vierastan muutenkin orgaanista ja akustista klassista orkesteria keinotekoisen ja repivän metallijytinän päällä – vähän niin kuin hajuvesi ja lihapullat, laukoo Henri maustaen jutusteltuaan, ehm, maukkain metaforin.

Kieli on hallussa Moonsorrow’lla myös kollektiivisesti, sillä bändin voisi sanoa löytäneen omalaatuisen tapansa käsitellä niin ylenpalttista ennakkohypetystä kuin muitakin internetin lieveilmiöitä. Tällä viittaan luonnollisesti bändin disinformatiiviseen etukäteistiedotukseen kahden tuoreimman täyspitkänsä tiimoilta. Esimerkiksi metallimedian luotettavin, tai ainakin nopein, uutisankkuri Blabbermouth ehti nielaista Verisäkeitä edeltäneen hc-johdattelun koukkuineen päivineen.

- Itse asiassa suurin osa näistä jutuista liittyy bändin omituiseen - ja kenties, mutta vain kenties hieman lapselliseen – sisäpiirin huumoriin, eikä niitä ole alunperin tarkoitettu vittuiluksi kenellekään. Tottahan heti kun huomattiin, kuinka huhut leviävät ja kuinka ne tyhmimmätkin jutut tuntuvat menevän internetissä läpi – viitaten nimenomaan tähän Raah Raah Blääh -insidenttiin – alkoi itse kullakin virne nousta suupieliin ja sitä jo mietti, että mitäköhän seuraavaksi, hymähtää Ville.

On suoraan sanoen yllättävää, ettei Moonsorrow’n uskottavuus ole kärsinyt Lakupaavi- sivujuonteesta, tai muusta ulkomusiikillisesta huumorista. Tämän vastapainoksi bändin levyiltä ei ainakaan ulkopuolisin korvin löydy ns. musiikillista huumoria. Mutta löytävätkö sitä sisäpiiriläisetkään korvat? Henri ainakin Frank Zappa -fanina osaa epäilemättä arvostaa myös hullunhauskaa musiikillista neroutta.

- Onhan noissa aina se vaara, että joku ottaa nokkiinsa ja leimaa koko bändin jonkun Lakupaavi-vitsin takia. Kyse on kuitenkin nimenomaan ulkomusiikillisesta tyhmäilystä, jolla me vain välitämme ihmisille sen, että vaikka me otammekin musiikkimme äärimmäisen tosissaan, itseämme emme ota, tiivistää Ville.

- "Hullunhauska musiikillinen nerous" on kaksiteräinen miekka – itse en ikinä haluaisi kuulla mielestäni vakavan tai ideologisen bändin lähtevän sille polulle, mutta mikäli kyseisiä perversioita toteutetaan jossain toisessa projektissa, en näkisi sille mitään estettä. Ainakaan niin kauan, kun kummassa tahansa projektissa ei ratsasteta kummankaan maineella osallistujien itsensä toimesta. Lakupaavi ei kuitenkaan ole hullunhauskaa, musiikillista, eikä varsinkaan neroutta. Frank Zappa puolestaan on tämän kaiken pyhä kolminaisuus, alfa ja omega, selostaa Henri.

- Moonsorrow’n musiikillinen huumori rajoittuu aika pitkälti biiseissämme siellä täällä viljeltäviin pieniin "tribuutteihin", jotka on tarkoitettu yhtälailla itsellemme kuin kuulijoillemmekin poimittaviksi. Moni ei varmasti tosin pidä sitäkään hauskana, päättää Ville tämänkertaisen huumorituokiomme.

KENGÄNNAUHALÄHTÖISIÄ ONGELMIA

Villen aktiviteetit musiikkijournalistina on nostettu esiin melkeinpä yhtä monessa haastattelussa kuin Moonsorrow’n eeppinen luonteenlaatukin, mutta lypsetään tästä lähteestä vielä yksi kysymys. Mihin loppuu kriitikko-Sorvali ja mistä alkaa lyyrikko/muusikko-Sorvali? Miten vuodet musiikkikriitikkona ovat vaikuttaneet siihen kriittisyyteen, jolla mies suhtautuu omiin musiikillisiin ja sanoituksellisiin tekemisiinsä Moonsorrow’ssa? Vai onko omiin tekemisiin lähtökohtaisesti mahdotonta suhtautua mitenkään kriittisesti tai objektiivisesti? - Periaatteessa olen aloittanut molemmat hommat samoihin aikoihin, ja ne ovat vain kulkeneet rinnakkaisia polkuja toisiinsa liiemmin vaikuttamatta. Omien tekemisteni suhteen olen aina ollut niin kriittinen, että välillä on tullut vastaan tilanteita, joissa mitään itse tekemäänsä ei haluaisi päästää eteenpäin. Levyjä arvostelen täysin eri lähtökohdista, koska ne eivät ole itse tekemiäni, ja vertaan niitä nimenomaan toisiin muiden tekemiin levyihin, enkä ole ajatellutkaan peilata mitään arvostelemaani levyä oman tuotantoni kautta. Vaikka teen molempia sujuvasti yhtä aikaa, musiikki ja journalismi pysyvät minun kirjoissani aina sen verran kaukana toisistaan, etteivät ne sotkeudu toisiinsa. Toinenhan on kuitenkin aina harrastus ja toisesta on tullut, ainakin haavekuvissa, ammatti, kertaa Ville tyhjentävästi.

Mitä muuten tulee kriittisyyteen, olen pistänyt merkille, että vastoin yleistä käsitystä siitä, että samalla levy-yhtiöllä majailevat bändit olisivat yhtä iloista perhettä, ja täten kritiikin yläpuolella, niin Ville kuin Henrikin ovat ilmaisseet suorat mielipiteensä julkisesti – Messulaudalla, totta kai – mm. juuri joistain Spinefarmin bändeistä. Tämä tai mikään muukaan asianhaara ei johtanut Spikefarmin ja Moonsorrow’n yhteistyön päättymiseen; päinvastoin, bändi jatkaa lafkalla ainakin seuraavat kaksi levyä. Mitkä seikat puolsivat päätöstänne jäädä Spinelle? Entä mitkä levy-yhtiön bändeistä tänä päivänä eniten miellyttävät Sorvalin serkuksia?

- Päätös vaati julmetusti kahvia, tupakkaa ja vuodatettuja kyyneleitä. Toisin sanoen tällä kertaa päätimme oikeasti neuvotella asiasta vähän syvemminkin kuin vain selata sopimuksen läpi ja laittaa siihen nimet alle. Spinelle jäämistä puolsi luonnollisesti sen helppous; tunnemme kaikki työntekijät henkilökohtaisesti ja voimme käydä toimistolla silloin kun siltä tuntuu, koska se sijaitsee kotikaupungissamme. Vaihtoehtojakin olisi kai ollut, mutta Spine pisti lopulta pöytään parhaan tarjouksen. Mitä Spinen bändeihin tulee, pidän oikeasti varmaan suurimmasta osasta ja monet lafkan julkaisut pyörivät soittimessa säännöllisesti. Viime vuonna kolahti eniten Kiukaan uusin, ja tänä vuonna saa tapahtua ihmeitä jos joku aikoo pistää Swallow The Sunia paremmaksi, ynnää Ville.

Henrin suosikkilistaa voisi kenties kuvailla puolueelliseksi tai tämän päivän Spine-rosteri mielessä pitäen vanhentuneeksi, eli syvimmät sympatiat vain kaikille subjektiivisuus- tai ajankohtaisuuspoliiseille.

- Henkilökohtaisesti Spinen bändeistä miellyttävät Rytmihäiriö, Beherit, Swallow the Sun ja Finntroll. Suurimman osan musiikki menee täysin sivuraiteille oman makuni kanssa, mutta löytyy sieltä myös bändejä, joita arvostan saavutuksiltaan kovastikin, vaikka en musiikistaan välttämättä juurikaan pidä. Näistä voidaan mainita esimerkkeinä Kiuas ja Children of Bodom. Spinelle jääminen oli sitä paitsi senkin takia siistiä, että Tenetzin kanssa voi kuunnella paskoja demoja ja juoda kaljaa hyvällä meiningillä, vaikka tuntia aiemmin on kiistelty raivokkaasti sopimusteknisistä asioista. ”Nothing personal, just business”, kuten sanotaan amerikaksi.

Aasinsilta seuraavaan aiheeseen ei kenties kestä sen painoarvoa, mutta olkoon. Kenties näin Saksan otettua ohjat EU-puheenjohtajamaana kyseinen aihe tulee joka tapauksessa esille hieman Imperiumia isommissakin medioissa. Kyse on siis nykysaksalaisten ärsyttävimmästä päähänpinttymästä; kansallissosialististen symbolien sun muun liitännäisen hautaamispyrkimyksestä. Yrittävät näemmä pyyhkiä pari vuosikymmentä kokonaan historiankirjoista. Siinäpä teille revisionismia kerrakseen. Suomalaiset bändit Tenhistä Hornaan ovat saaneet niskaansa perin aiheettomia syytteitä kansallissosialistisista taipumuksista, ja jopa uusnatsismista, johtuen kansallisromantiikan suuntaan taipuvista sanoituksista tai käyttämästään symboliikasta. Hornan tapauksessa osansa on myös bändiläisten vahvoilla mielipiteillä ja yhteyksillä NSBM-leimalla varustettuihin yhtyeisiin. Myös Moonsorrow’ta voisi tituleerata suomalaisuudesta ammentavaksi tai jopa kansallisromanttiseksi yhtyeeksi. Edellislevyn Karhunkynsi-kappaleen lainatakseni "Puitani koura kyltymätön repii juuriltaan / Kuka valtakuntani rajoja käydä uskaltaa". Samaisen levyn kiitoksista löytyy Henrin kohdalta epäilyttävä sanapari "nature – heritage" Kuten arvata saattaa, myös Villellä ja Henrillä on omat kokemuksensa tästä ajojahdista.

- Kuten Seppo Räty sanoisi, "Saksa on paska maa". On täysin ymmärrettävää, miksi kaikki vähänkin kansallishenkinen on aikoinaan kauhistuttanut saksalaisia, mutta on täysin käsittämätöntä, että maa, jota hallitsevat 20 vuotta sodan jälkeen syntyneet ihmiset, kieriskelee edelleen samoissa menneisyyden tuskissa. Ja se sotahan on syypää kaikkeen, mistä meitäkin on vähän väliä syytetty. Miksaajamme meinasi joutua Euroopan-rundilla tappeluun, koska hänellä oli päällään meidän paitamme, jota koristaa iso aurinkoristi – siis sama vähintään 3000 vuotta vanha symboli, jonka yksi itävaltalainen otti hetkeksi omaan käyttöönsä. Yksi paitamalleistamme vedettiin Saksassa markkinoilta, koska logossamme oleva Skandinavian ensimmäisessä aakkostossa esiintynyt S-riimu on "laiton". En muuten tiedä, miksi he iskivät silmänsä juuri siihen paitaan, koska meillähän on käsittääkseni logo jokaikisessä mallissa... No joo, näitähän löytyy. Aina jossain on joku valopää, joka luulee meidän edustavan jotain, jota emme todellakaan edusta, tiputtaa Ville.

- Tämä nykypäivän metallibändien natsiajojahti rupeaa pikkuhiljaa saamaan jo wiesenthalmaisia piirteitä. Yhtyeeseen nimeltä Moonsorrow mahtuu monenlaisia poliittisia mielipiteitä ja äärimmäisen tiukkoja humalaisia keskusteluja, mutta vaikka uskonnon kanssa jaamme paljonkin samanlaisia tuntemuksia, yhteistä poliittista linjaa meillä ei ole, eikä tule koskaan olemaankaan. Monet edustamamme asiat saattavat mennä yksiin tiettyjen suuntausten kanssa ja olemme monista asioista erittäinkin paljon samalla kannalla. Kukaan bändistä ei tunnustaudu jonkun spesifisen aatteen umpimieliseksi kannattajaksi, mutta joskus ulospäin yksinkertaisilta näyttävät asiat eivät ole niin simppeleitä mitä luulisi... tai sitten ovat, tapauksesta riippuen. Oletamme tietenkin jokaisen bändistä kiinnostuneen muodostavan oman, henkilökohtaisen poliittisen mielipiteensä itse ilman, että yrittää sen tueksi löytää ryhmästämme jotain sellaista, mitä toivoo löytävänsä, jatkaa Henri, jolla on kertoa aiheesta myös humoristinen anekdootti.

- Keski-Euroopan meiningistä pitää mainita sen verran, että itse meinasin joutua ongelmiin Itävallassa kengännauhojeni takia paikallisen Antifa-jampan kanssa, mikä oli vähintäänkin hämmentävää.

Mitäpä tähänkään lisäisi muuta kuin: MOT.

MATKA MUUALLE

Lukemissani Viides luku – Hävitetty -albumin arvosteluissa ei ole säästelty ylisanoja tai pihtailtu vertailuja niin mustan metallin kuin progressiivisen rockinkaan legendoihin. Samassa lauseessa saattavat rinta rinnan ilmetä King Crimson ja Borknagar tai Bathory ja Yes.

- Heh, tulla mainituksi kummassa tahansa yllä olevista esimerkkilauseista on suuri kunnia. Oudoltahan se saattaa bändiin perehtymättömän silmissä aluksi näyttää, mutta kai tämä on vain keinomme rikkoa genreihin sidottuja myyttejä. Moonsorrow’n leirissä on aina kuunneltu sujuvasti niin black metalia kuin progeakin, eikä siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä, ynnäilee Ville bändin suhtautumista legendavertailuihin.

Henrin näkemys progesta vastaa mittavassa määrin omaani – tuntuu nimittäin siltä, että kaikki vaikkapa kaksinumeroisille minuuttilukemille yltävät biisit tai akustista kitaraa käyttävät metallibändit ovat ykskantaan "progea".

- Nähtävästi tuo proge- vertaus on tullut jäädäkseen. Jotenkin vaan tuntuu, että nykypäivän journalismissa ja fanikulttuurissa progevaikutteet metallibändeillä ovat "itsestäänselviä" mikäli musiikkissa on joko omituinen sointu siellä täällä, yksi 7/8-juttu tai vähän pidempi biisi. Nämä vaikutteet muuttuvat joidenkin päässä vähän turhankin dominoiviksi. Moonsorrow’n tapauksessa en toki puolustele mitään, sillä onhan meiltä löytynyt niitä progejuttuja jo tokalta demolta lähtien. Itselleni ei putoa "uusi" proge oikeastaan tippaakaan, ja vanhemmasta kamastakin lähinnä vain se kiltimpi puoli, missä panostetaan enemmän tematiikkaan, sovituksiin, puntaroi Henri nostaen samalla esiin viitteitä klassiseen musiikkiin sekä käsitteisiin, kuten päällekkäisyys ja harmoniat. TJEU-tyyppisenä heittona Henri mainitsee King Crimsonin In the Court of the Crimson Kingin, Gentle Giantin Three Friendsin sekä Jethro Tullin Heavy Horsesin.

Moonsorrow’n kohdalla minun tekisi mieli jättää progeviittaukset vähemmälle ja keskittyä siihen rakenteelliseen samankaltaisuuden, jonka etenkin Viides luku jakaa Arvo Pärtin kaltaisten klassisten nykysäveltäjien kanssa. Vähän niin kuin Viidennessä luvussa, myöskään Pärtin sävellyksissä, kuten Litanyssa ja Fratresissa, ei ensikuulemalla tunnu tapahtuvan mitään kummallista. Korva ei yksinkertaisesti pysty poimimaan musiikista yksittäisiä soittimia, ääniä tai teemoja. Sen sijaan sävellys hahmottuu kokonaisuudeksi, kliseisesti sanottuna joksikin osiensa summaa merkittävämmäksi. Bändin sävellysvastaavan, Henrin suhde klassiseen musiikkiin on ollut pitkä ja myrskyisä. - Olen opiskellut klassista musiikkia vuodesta 1982, joten eipä sitä koira karvoistaan pääse mihinkään, vaikka tottakai murrosiässä ko. musiikkia tulikin vihattua syvästi. Pärt-vertaus on allekirjoittaneelle suuri kunnianosoitus, sillä arvostan hänen teoksiaan mitä suurimmissa määrin: klassisen orkesterimusiikin ja varsinkin minimalismin yksi hienoimpia juttuja on mielestäni se, kuinka erilaisilla päällekkäissovituksilla ja teemoilla saadaan punottua kuulijalle päättymätön verkko, jossa eri teemat ja linjat kulkevat välillä dominoiden, välillä kadoten ja välillä yhdessä saumattomasti muodostaen kuitenkin eheän kokonaisuuden, johon kuulija ikään kuin uppoaa. Se on kuin tunnetila, matka muualle. Uusi maailma. Ja jos joku löytää Moonsorrow’n musiikista jotain samaa, olen syvästi otettu.

Uuden levyn soundi häviää kenties raakuudessa Verisäkeille, mutta voittaa sen selkeästi kokonaisvaltaisuudessa. Juuri tämä seikka on suurelta osin vaikuttamassa yllä mainittuihin Pärt-mielleyhtymiin. Verisäkeet-sessioissa yksi referenssilevyistä oli tiettävästi Borknagarin omaperäiseltä soundaava debyyttilevy. Oliko studiossa tällä kertaa moisia soundipoliittisia suunnannäyttäjiä?

- Loppujen lopuksi, Borknagarin debyytillä on mielestäni erittänkin tavanomainen soundi aikakauteen – ja paikkaan nähden, heh. Itseäni vaan viehättää siinä eniten se kokonaisuus, joka on erittäin onnistunut osiensa summa. Studioreferensseinä meillä oli tällä kertaa mm. Enslavedin Frost, Katatonian eka ja ne iänikuiset Borknagarin eka ja Hades, jotka ovat olleet itse asiassa mukana joka ikisellä studiokeikalla. Mutta kuten aina, loppujen lopuksi niillä ei ollut mitään virkaa enää parin ensimmäisen päivän jälkeen, vaan soundi alkoi muodostamaan itse itseään päässämme. Olisi jotenkin tylsää mennä studioon ja yrittää tehdä tasan samansoundinen levy kuin jollain toisella bändillä on jo, oli kyseessä sitten mikä tahansa klassikko. Toisaalta, jos meikä on miksaamassa niin voi olla varma, että soundi on vähintäänkin outo, naurahtaa Henri.

Henriä voisi studiossa ja etenkin biisinkirjoitusvaiheessa kutsua Moonsorrow’n sieluksi, mutta keikoilla ei miestä juurikaan enää näy. Bändi varamiehineen ehtikin vuoden alussa piipahtaa pikaisella Kanadan-rundilla, jota seuraa paraikaa käynnissä oleva Suomen-kiertue. - Kävimme Kanadassa jo alkuvuodesta 2006, ja sikäläinen keikkajärjestäjä ilmeisesti innostui touhusta niin, että päätti kutsua meidät pienoiskokoiselle turneelle maahansa. Sitä en tiedä, mistä kyseinen järjestäjä oli alunperin saanut idean pyytää meidät sille ensimmäiselle keikalle. Odotukset ovat ristiriitaiset, sillä viime keikalla Montréalissa tosin oli aivan tajuton meininki, mutta nyt mukana on mm. kaksi Hämeenlinnan kokoista kaupunkia, joissa meidän kohdeyleisömme tuskin on kovinkaan mittava. Nähtäväksi jää. Joka tapauksessa, matkailu avartaa, toteaa Ville. - Keikkailu ei tosiaan ole meikäläisen heiniä. Olen tosin ilmoittanut, että heti kun keksitään "Beam me up, Scotty" -tyyppinen ratkaisu, niin tulen mielelläni kaikille keikoille. Aiemmin stressistä johtuneen hermoromahduksen läpikäyneenä perheellisenä miehenä, joka vihaa lentämistä ja käy päivätöissä, ei odotukset ja realiteetit oikein kohtaa, heh. Joka tapauksessa, aika näyttää miten paljon aion osallistua keikkailuun tänä vuonna, ja mikäli estyn tulemasta, luottomies ja hyvä ystävä Janne Rytmihäiriöstä hoitaa homman taidolla ja tyylillä, kiittelee Henri ystäväänsä.

Näin saavuttaa haastattelu loppunsa. Lopunajan aikoja käsitellään todellakin myös tuoreella Viidennellä luvulla. Albumin Jäästä syntynyt -osasesta löytyy rivi ”Auringon kuoleman syntyäkseen / Uusi maailma tarvitsee”. Jo Verisäkeet-albumin Pimeä-kappaleessa viittaukset olivat samansuuntaisia: "Kuolevan auringon alla kaikki on kaunista". Auringon valo matkaa maahan kahdeksassa ja puolessa minuutissa. Tuossa ajassa ehdit kuunnella kolmanneksen jommasta kummasta Viidennen luvun biisistä. Valo sammuu, musiikki jatkaa elämäänsä.