SOURCE
”Folk metal on pahinta mahdollista kuraa” – haastattelussa Moonsorrow
Padot
ovat viimein auenneet, ja Moonsorrow purjehtii taivaanrantaan
kevyemmässä lastissa. Jumalten ajasta ihmisen aikaan on pitkä matka.
– Folkmetallista on tullut jotenkin niin perverssiä, Sorvali sanoo. – Koko juttu on käsitetty täysin väärin.
– Folk metal on pahinta mahdollista kuraa sekä ulkomusiikillisesti että musiikillisesti, Harvilahti jatkaa. – Se on eskapistista, teutonista hilipatihippanmeininkiä ja larppausta. Vaatteet, kaljanjuominen ja sarvienkalistelu ovat jättäneet musiikin varjoonsa.
Sorvali lisää, että kaiken lisäksi folk metal -leima lyödään usein ihan vääriin bändeihin.
– Me ollaan bändien kesken nimetty huviksemme ”folkmetallin Big 5”, Sorvali sanoo. – Siihen kuuluvat Moonsorrow, Turisas, Ensiferum, Korpiklaani ja Finntroll. Näistä viidestä yhtyeestä folkmetallia edustaa Korpiklaani. Ei mikään muu.
Asia selvä. Moonsorrow ei soita folkmetallia. Moonsorrow soittaa pakanametallia. Piste.
On ymmärrettävää, että Moonsorrow haluaa irti mainitusta genrestä. Alan bändien määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti, ja sen myötä skenestä on tullut kliseinen ja korni. Liian usein yhtyeen imago on näyttävä, mutta rintapanssareiden ja kilpien takaa ei löydy mitään.
Siitä huolimatta sana ”folk” viittaa kansanperinteisiin, ja ne ovat tärkeitä myös Moonsorrow’lle, jonka muinaisajan mausteilla ryyditetty musiikki kiinnostaa varsin suurta ihmisjoukkoa ympäri maailman. Kansanperinteissä ei ole mitään kirottavaa.
– Hyviäkin folk metal -bändejä on, Harvilahti sanoo. – Ne tekevät todella monipuolista musiikkia. Harva genre pystyy yhdistelemään yhtä monia eri elementtejä. Sanoituksissa on historiaa ja fantasiaa, musiikissa metallia ja kansanmusiikkia. Kaikki tuo on nivottu yhteen houkuttelevaksi kokonaisuudeksi.
Sorvali toteaa, että puhuttiinpa sitten folkmetallista, viikinkimetallista (josta Moonsorrow haluaa myös sanoutua irti) tai pakanametallista, musiikin kulttuurinen aspekti on erittäin tärkeä.
– Ihmisiä kiinnostaa sellaisessa musiikissa se, että bändit menevät ajassa taaksepäin ja laulavat enemmän tai vähemmän todellisista historiallisista tapahtumista. Se nostaa esiin tuntemuksia, joita ihmiset ovat kokeneet jo kauan ennen sähkökitaran keksimistä.
Vaiheikas kaari
Moonsorrow alkaa olla siinä iässä, että sen uralle voi merkitä historiallisia tapahtumia. Ensimmäinen on hetki, kun Ville ja Henri Sorvali perustivat Moonsorrow’n vuonna 1995. Kahden serkuksen projektina käynnistynyt bändi teki ensimmäiset demonsa 90-luvun lopulla.
Muutaman ensimmäisen vuoden aikana Moonsorrow’sta kasvoi bändi. Rumpali Marko Tarvonen liittyi Sorvalien seuraan ennen debyyttialbumi Suden unen äänityksiä (2000). Mitja Harvilahti puolestaan ehti mukaan Voimasta ja kunniasta -albumille (2001), joka oli Moonsorrow’n toinen pitkäsoitto ja ensimmäinen levytys Spinefarmille. Kosketinsoittaja Markus Eurén liittyi bändiin samaan aikaan Harvilahden kanssa. Kolmas albumi Kivenkantaja ilmestyi 2003.
Nykyinen miehitys saatiin kokoon, kun Henri Sorvali kyllästyi keikkailuun ja jättäytyi pois kiertueilta Moonsorrow’n luovaksi harmaaksi eminenssiksi, säveltäjäksi ja tuottajaksi. Hänen tilalleen keikkakitaristiksi liittyi Janne Perttilä.
Seuraavaksi ilmestyivät ”pitkäsoiton” käsitteen uudelleen määritellyt albumi Verisäkeet (2005), V: Hävitetty (2007) ja albuminmittainen ep-levy Tulimyrsky (2008).
Helmikuussa 2011 julkaistu Varjoina kuljemme kuolleiden maassa jäi Moonsorrow’n viimeiseksi Spinefarmille tehdyksi levyksi. Seuraavana vuonna yhtye ilmoitti tehneensä diilin Century Media Recordsin kanssa. Jämerä välitilinpäätös oli neljätoista vinyylilevyä sisältänyt Heritage: 1995–2008 – The Collected Works -boksi, jonka Blood Music julkaisi vuonna 2014.
Seuraava Moonsorrow-albumi julkaistaan vasta neljä vuotta Century Median kanssa tehdyn levytyssopimuksen jälkeen. Jumalten aika ilmestyy aprillipäivänä 2016.
Tässä vaiheessa Moonsorrow on siirtynyt uudelle vuosikymmenelle. Bändi vietti viime vuonna 20-vuotisjuhlaansa. Tai jos tarkkoja ollaan, ei viettänyt.
– Me ei muistettu juhlia, Harvilahti sanoo. – Kyllä se ajatus hiukan kutkutteli takaraivossa, mutta juhlat jäivät järjestämättä. Aika menee niin nopeasti. Varsinkin viimeiset kahdeksan vuotta on mennyt ihan vilauksessa.
Sorvali naurahtaa, että aina välillä mieleen iskeytyy sellainen järisyttävä fakta, että Moonsorrow’n jäsenenä on tullut oltua reippaasti yli puolet elämästä.
– Vaikka se on pitkä aika, pystyn kyllä hahmottamaan bändin tähänastisen kaaren. Odotuksiin nähden se on ollut äärettömän tapahtumarikas matka.
Sorvali jatkaa, että pitkälle tiellä on kohdattu monia yllätyksiä, ja ne ovat olleet voittopuolisesti positiivisia.
– Ekalla lennolla Meksikoon me naureskeltiin, että eipä tullut aikoinaan demoja tehdessä mieleen, että soitetaan vielä joskus Meksikossa ja vieläpä suomenkielistä musaa. Tässä on saanut tehdä kaikenlaisia Kiinan-reissuja. Kaikesta sellaisesta voi olla vain yllättynyt ja kiitollinen.
”Karttanörtiksi” tunnustautuva Sorvali kertoo laatineensa listan maista, joissa on käynyt. Niitä on kaikkiaan 42, ja yli kolmessakymmenessä on vierailtu Moonsorrow’n kanssa.
– Rundeilla saattaa joskus nähdä jotain paikkojakin, Harvilahti huomauttaa. – Minulla kääntyy kiertueilla rytmi sellaiseksi, että menen heti keikan jälkeen nukkumaan ja herään kahdeksalta aamulla. Silloin jää aikaa katsella ympärilleen. Se reissu, joka me tehtiin Finntrollin kanssa Jenkeissä, oli mulle kuin lomamatka.
– Toisaalta Australiassa mentiin aina suoraan keikalta hotelliin, ja lento lähti heti seuraavana aamuna. Ja jos multa kysytään, Saksassa ei ole mitään muuta kuin lentokenttiä, moottoriteitä ja huoltoasemia, joista Ville ostaa BiFiä. Sitten siellä on festareita ja huonoja hotelleja. Siinä kaikki, mitä olen nähnyt Saksassa viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana.
– BiFi on teollisesti survottu ja kasaan sullottu saksalainen epämakkara, Sorvali täsmentää.
Epämakkara on ihmisen ajan ruokaa, Moonsorrow jumalten ajan musiikkia.
Primitiivinen tunnelma
Varjoina kuljemme kuolleiden maassa -levyn ja Jumalten ajan välissä kului yllättävän paljon aikaa. Ville Sorvali kertoo, että Jumalten ajan säveltäminen aloitettiin jo 2012, heti edellisen levyn ilmestymistä seuranneena vuonna. Se oli kuitenkin varaslähtö. Kappaleita kyllä syntyi, mutta aikansa tahkottuaan Moonsorrow joutui myöntämään, ettei niistä tullut sellaisia kuin piti.
– Se oli sellaista tylsää ja menevää musiikkia, Harvilahti muistelee. – Siinä ei ollut sitä tarttumapintaa eikä syvyyttä, jota me kaivattiin.
Moonsorrow kaipasi jonkinlaista muutosta, mutta ei tiennyt, mihin suuntaan olisi pitänyt lähteä.
– Tietoisesti me ei yritetty tehdä mitään tietynlaista, Sorvali sanoo. – Taisi kuitenkin käydä niin, että bändi alkoi alitajuisesti tehdä uudelleen toista tai kolmatta levyään. Eihän sellainen oikein skulannut, kun niistä oli kulunut aikaa jo kymmenen vuotta.
Selitys pitkälle julkaisuvälille löytyy matkan tästä mutkasta. Kun toimimaton tavara oli hävitetty, uuteen alkuun ei päästykään ihan noin vain.
– Koskaan ennen ei ole ollut sellaista tilannetta, Harvilahti kertoo. – Me jahkattiin ja jahkattiin, mutta asiat eivät menneet eteenpäin. Äänitettiin jotain, mutta seuraavana päivänä se oli kadonnut tai muuttanut muotoaan.
– Siinä oli tosiaan pitkä blokki. Mutta kun se lopulta aukesi, musaa alkoi tulla aika sujuvasti. Siis meidän mittapuulla, Sorvali sanoo. – Sovitusvaihtoehtoja oli tietenkin aivan helvetisti, ja mehän mennään studioon aina valmiin matskun kanssa. No, Henu sai tuskailla kappaleet lopulliseen muotoonsa.
”Henu” on Moonsorrow’n primus motor Henri Sorvali. Hän sanoo uuden albumin tiedotteessa, että Jumalten ajalla on enemmän kansanmusiikkivaikutteita kuin edellisillä levyillä ja ne ovat integroituneet lujemmin kiinni yleissoundiin.
Ville Sorvali kertoo, että folkelementit nousivat pintaan siinä vaiheessa, kun kuvainnollinen pöytä puhdistettiin käyttökelvottomista kappaleista.
– Me tajuttiin, että juuri kansanmusiikkivaikutteet tekevät tästä bändistä Moonsorrow’n. Ja nyt ei puhuta mistään folk metal -vaikutteista vaan kunnon kansanmusiikista kaikkine jouhikoineen ja jodlauksineen.
”Kunnon kansanmusiikki” on juuri se elementti, jolla Moonsorrow haluaa erottua toisiaan apinoivista muinaismetalliyhtyeistä. Se ottaa mieluummin mallia 1900-luvun alussa tehdyistä perinnemusiikkiäänitteistä.
Autenttista vaikutelmaa tavoiteltiin vierailevien muusikoiden avulla. Korpiklaanin Jonne Järvelä laulaa levyllä samaanityyliin, ja hänen bändissään ennen vaikuttanut Hittavainen soittaa perinteisiä jousi- ja puhallinsoittimia. Traditionaalisen karjankutsulaulun luikauttaa Helena Haaparanta.
– Ne jutut toivat kokonaissoundiin paljon lisää, Sorvali sanoo. – Levyllä on alkukantainen tunnelma, ja se sopii Moonsorrow’lle. Jumalten aika ei ole mikään tyhmä heavy metal -levy.
Uusilla raiteilla
Ensimmäinen vaikutelma Jumalten aika -albumista on, että kaikki ei ole ihan niin kuin ennen. Levyn kappaleet ovat helpommin hahmotettavissa kuin edellisten levyjen materiaali.
Muutos on hienovarainen mutta selkeä – jopa niin selkeä, että Sorvali ja Harvilahti suostuvat myöntämään, että Jumalten aika koostuu ”biiseistä”, niin banaalilta kuin tuo sana näin eeppisessä asiayhteydessä kuulostaakin.
Harvilahti sanoo, että lähtökohtana oli entistä riffivetoisempien kappaleiden kirjoittaminen. Se tuntui hyvältä vastapainolta edellisen levyn kitaravalleille ja maalailulle.
Vaikka musiikin ääriviivat ovat selkeämmät, se on yhä massiivista ja mittavaa. Jumalten aika ei kuitenkaan katkaise kehitystä, joka alkoi Verisäkeiden aikaan.
– Verisäkeet-levyä tehdessä me oltiin saatu Henun kanssa valmiiksi pari kymmenminuuttista biisiä, Sorvali muistelee. – Alettiin sitten heittää läppää, että pitäisikö tehdä levy, jonka kaikki biisit ovat näin pitkiä. Se oli vitsi, mutta siitä se lähti. Hävitetyllä olikin sitten puolituntisia biisejä. Sitä on vaikea selittää. Ne vain syntyvät.
Jumalten ajan Suden tunti on Moonsorrow’n ensimmäinen alle kymmenminuuttinen kappale vuosiin, mutta bändi ei edelleenkään tavoittele säveltäessään radiosoiton ihannemittaa. Ja jos tavoittelisi, tuskin onnistuisi. Eikä ainakaan soisi radiossa.
– Kun on kerran hiffannut, miten tällaista musiikkia tehdään, siitä on vaikeaa palata takaisin rockbiisin peruskaavaan, Harvilahti sanoo. – Musiikista tulee ikään kun juna, joka kulkee eteenpäin. Se tekee omista rakenteistaan eeppisiä.
Vaikka junamatka on turhan moderni allegoria Moonsorrow’n kaltaisen yhtyeen uralle, Ville Sorvali ilahtuu rinnastuksesta. Hän ohjaa sen raiteelle, joka vie aina Jumalten ajan asemalle asti.
– Edellisillä levyillä musiikki oli kuin tavarajuna, joka ei koskaan pysähtynyt ja johon heitettiin jatkuvasti lisää tavaraa. Nyt junasta on purettu lastia ja se saattaa pysähdelläkin aina välillä.
Myyttien pauloissa
Jumalten ajalla on kaikkiaan viisi kappaletta, joista jokainen kertoo oman tarinansa. Halutessaan kappaleiden voi nähdä kietoutuvan yhteen löyhäksi temaattiseksi kokonaisuudeksi, mutta se ei ole välttämätöntä. Biisit seisovat myös omilla jaloillaan.
Sanoittaja Ville Sorvali kertoo, että edelliset Moonsorrow-albumit olivat niin tukevasi konseptuaalisia, ettei hän halunnut kirjoittaa Jumalten ajasta sellaista. Mutta vaikka monumentaalisuuden aiheuttama ähky painoi lyyrikkoa, myös Jumalten aika on tarkoin harkittu kokonaisuus. Teeman muotoutuminen kesti kauan, mutta lopulta ydinajatus selkeni.
– Jumalten aikakaudella jumalat loivat ihmiset. Sitten ihmiset oppivat puhumaan, laulamaan ja lopulta kirjoittamaan. He alkoivat tehdä tarinaa siitä, miten heidät on luotu. Lopulta ihmiset alkoivat ajatella, että olivat itse asiassa luoneet jumalat. Kun ihminen jätti jumalat taakseen ja alkoi hallita maailmaa, syntyi ahneutta ja eripuraa.
Jumalten aika alkaa levyn nimikappaleella ja päättyy kuusitoistaminuuttiseen teokseen nimeltä Ihmisen aika (Kumarrus pimeään). Ainakin paperilla kokonaisuus näyttää kertovan maallistumisesta.
– Naulan kantaan. Niin jumalten ja ihmisen aika nivoutuvat yhteen, Sorvali sanoo.
Hän kertoo pureutuneensa sanoituksissa erilaisiin myytteihin ja tehneensä tulkintoja niiden merkityksistä.
– Ensimmäisen ja viimeisen kappaleen välissä käsitellään taruja, joilla muinaisaikojen ihmiset selittivät esimerkiksi luonnonilmiöitä. Levyllä kerrotaan myös siitä, miten ihmiset etsivät tietoa ennen kuin tieteellinen lähestymistapa on keksitty.
– Kalevalastakin nappasin levylle yhden tarinan. Kun pääsin peruskoulun Kalevala-traumasta eroon, huomasin sen olevan helvetin mielenkiintoinen opus. Useimmissa on kuitenkin pohjalla yleinen skandinaavinen mytologia. Olen lukenut sekä proosa- että runomuotoisen Eddan. Runo-Eddasta en kyllä tajunnut hevonhelvettiä.
Muinaisuskon ajasta ammentaminen voi olla pelkkää imagon rakentamista tai sitten jotakin syvällisempää. Millainen merkitys esikristillisen ajan hengenelämällä on Moonsorrow’n jäsenille?
– Maallisia ihmisiähän me ollaan, mutta ne asiat kiinnostavat ja ohjailevat meitä. Moonsorrow’n musiikin ydinajatus on vanhan kansan viisaus ja kunnioitus luontoa kohtaan, Sorvali sanoo.
– En ole uskonnollinen ihminen vaan ateisti, mutta minullakin on pyhiä arvoja, Harvilahti jatkaa. – Luonnon ja elämän kunnioittaminen ovat sellaisia, ja ne ovat pyhiä arvoja myös pakanauskossa.
Se riittää, jos tarkoitus ei ole pelata rooleilla. On elettävä ajan ehdoilla, ja aika on muuttanut asioita.
– Ennen ihmiset olivat luonnon armoilla, Sorvali sanoo. – Jos oli helvetin kylmä, mentiin sisälle, sytytettiin tuli kaikkiin pesiin ja vedettiin turkista päälle. Jos oli pimeä, sytytettiin soihdut. Pihalla oli karjaa, josta sai maitoa ja lihaa, ja maassa kasvoi juureksia.
– Nykyihminen on niin vieraantunut tuollaisesta ajattelusta. Lähdepä tästä metsästämään jotakin, Sorvali sanoo ja viittaa ikkunasta näkyvään Helsingin Pasilaan. – Citykanin saatat saada ammuttua, mutta siinäpä se.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 3/2016.
