Inferno / May 2023

 Link

 

-------

 

”Parinkymmenen minuutin eepokset lienevät osaltamme tehty” – haastattelussa Moonsorrow

Toukokuun lopun erikoiskeikat Helsingissä ja Jyväskylässä jäävät Moonsorrow'n viimeisiksi Suomen-klubiesiintymisiksi ennen seuraavan levyn julkaisua.

17.06.2023

Aki Nuopponen

Kuva: Mikael Karlbom

Luetuimmat nyt

1. Musiikkiteollisuus on polvillaan ja Spotify on maailman suurimpia rikollisia, sanoo Cradle of Filthin Dani Filth
2. Tuhti kattaus heviä tappohelteessä – raportti Tuhdimmat tahdit -festivaalilta
3. Rammstein-rumpali julkaisi pitkän kirjoituksen, jossa kommentoi yhtyeen ja laulaja Till Lindemannin ympärillä vellovaa kohua

Moonsorrow’n edellisen Jumalten aika -albumin julkaisusta tuli kuluneeksi tänä keväänä seitsemän vuotta. Uuden materiaalin parissa työskentelevä Henri Sorvali muistelee teosta yhä lämmöllä. 

 

– Pidän sitä parhaiten onnistuneena kokonaisuutenamme Verisäkeiden [2005] jälkeen, huolimatta siitä, miten vaikea sävellys- ja etenkin sovitusprosessi se oli. Myös koko bändille jäi albumin valmistumisen myötä palava tarve jatkaa eteenpäin sen viitoittamalla tiellä. Fiilikset ovat edelleen positiiviset ja eteenpäin suuntaavat. 

 

Moni kuulija varmasti ajattelee, että uusi Moonsorrow-albumi on ollut tekeillä koko ajan edellisen levyn julkaisun jälkeen. 

 

– On se ollutkin, mutta tekoprosessi on ollut pidempään tauolla tai edennyt äärimmäisen hitaasti henkilökohtaisista prioriteeteistani ja syistä johtuen, Sorvali kertoo. 

 

– Käytännössä uuteen levyyn keskittyminen alkoi varovaisesti vasta noin vuosi sitten. Lopputalvesta päätimme aktivoitua kollektiivisesti edistämään levyntekoa, ja olemme pyrkineet pitämään sovitussessioita enemmän päämäärää silmällä pitäen, ei ainoastaan riffien ja pätkien äänityksiin keskittyen. 

 

Moonsorrow’n musiikki on aina ollut yhdistelmä metallista raakuutta ja monikerroksista eeppisyyttä, eikä ole ihme, että monumentaalisten sävellysten rakentaminen ottaa aikansa – varsinkin, kun bändin omat laatuvaatimukset ovat korkealla. 

 

– Oman riman korkeus on suhteellinen käsite, mutta levyillemme ei ole koskaan päätynyt mitään, mitä olisimme pitäneet huonona tai puutteellisena ratkaisuna, Sorvali sanoo. 

 

– Isoin haaste on ollut, ja tulee olemaan, osien jäsentely ja sovitus. Sen lisäksi pyrimme löytämään jokaisella levyllämme erilaisen tulokulman asioihin. Sellaisen löytäminen saattaa joskus aiheuttaa aikamoista päänvaivaa. 

– Valmisteilla olevan levyn suhteen tulokulma on onneksi löytynyt. Tiedämme nyt, mistä musiikillisesta ja tuotannollisesta suunnasta haluamme lähestyä kokonaiskuvaa. Sen löytäminen ruokkii aina innostusta materiaalin tekemiseen, ja pyrimme aina lähtemään tilanteesta, jossa levy olisi ihan uusi projekti ja se ”eka demo”. 

Musiikkiin käytettävä teknologia ja laitteistot kehittyvät koko ajan. Kuinka hyvin pystyt toteuttamaan päässäsi soivan vision olemassa olevilla välineillä? 

– Siihen pisteeseen, johon Moonsorrow’n kanssa sitä tarvitsen, musiikkiteknologia on riittänyt minulle viimeisen parinkymmenen vuoden ajan. Luotan sävellys- ja demotusprosessissa hyvin yksinkertaisiin työkaluihin, koska haluan varmistaa nojaavani ensisijaisesti musiikillisiin enkä teknologisiin ratkaisuihin. Myös levynteossa jätämme samplekirjastot ja autotunet rauhaan ja pyrimme toteuttamaan homman niin luomuna ja livenä kuin mahdollista. 

– Pääasiallisessa työssäni, lähinnä orkesterimusiikin parissa operoidessani, tilanne on luonnollisesti täysin erilainen, mutta Moonsorrow’n kanssa koen pystyneeni toteuttamaan visioni sataprosenttisesti kakkosdemosta lähtien. En kuitenkaan pystyisi tekemään tätä koskaan yksin, vaan kaikilla muilla yhtyeen jäsenillä on mittaamattoman tärkeä rooli vision toteutumisessa. 

Tulevan albumin luonteesta Sorvalilla on tässä vaiheessa varsin vähän kerrottavaa. 

– Tuleva levy tulee todennäköisesti jatkamaan musiikillisesti siitä, mihin Jumalten aika paikoin jäi. Teemoista ja konseptista pysyn toistaiseksi vaiti ja jätän aiheesta keskustelemisen lyyriselle mestarillemme, kun sen aika koittaa. 

– Kappaleiden kestot ovat vielä mysteeri itsellemmekin, mutta uskoisin, että parinkymmenen minuutin eepokset lienevät osaltamme tehty ja mitat tulevat pysyttelemään kymmenen minuutin molemmin puolin. Mitään neljän minuutin ralleja tältä bändiltä tuskin koskaan tulee! 

Julkaistu Infernossa 5/2023.

YLE / May 2020 (Folk Metal Big 5)

LINK

Korpiklaanin ja Ensiferumin kaltaiset yhtyeet loivat uuden, maailmalla menestyneen musiikkityylin – mutta monelta tämä jäi huomaamatta

Ensiferum, Korpiklaani, Finntroll, Moonsorrow ja Turisas ovat tehneet folk metalia tunnetuksi maailmalla.
folk metal 3.5.2020 klo 20.13


Ensiferum taisteluhymneineen, Moonsorrow pakanallisine riimeineen, Finntroll peikkolauluineen, Korpiklaani kalevalaisine ralleineen ja Turisas eeppisine sotahuutoineen.

Markus Laakson Folk Metal Big 5 -kirjassa ääneen pääsevät kotimaisen folk metalin viisi isoa nimeä.

– Kyse on pioneereista, jotka porskuttavat edelleen oman tyylilajinsa aallonharjalla.Nämä yhtyeet tekevät toisistaan poikkeavaa musiikkia, mutta kuuluvat saman kattogenren eli folk metalin alle. Tämä on mielestäni mielenkiintoinen ilmiö ja sitä kannatti tutkia vähän enemmän ja vähän tarkemmin, Laakso kertoo kirjansa synnystä.

Ensiferum
Vuonna 1995 perustetun Ensiferumin läpimurtoalbumi oli vuonna 2007 julkaistu Victory Songs. Albumi hohkaa sotaisaa tunnelmaa ja taistelutahtoa, kuten yhtyeen visuaalinen imagokin. Terhi Ylimainen

Esikristillisyyden ihannointia

Folk metal -boomin varhaisvaiheet sijoittuvat 1990-luvun puolivälin tienoille. Genren ehdottomana primus motorina ja inspiraation lähteenä on toiminut Amorphis-yhtyeen toinen albumi, Tales From the Thousand Lakes (1994).

Siinä metalliin yhdistetään ennakkoluulottomasti ja aivan uudella tavalla niin kansanmusiikkimelodioita, Kalevalan tekstejä kuin suomalaisen mielenmaiseman useita eri tasojakin.

– Amorphista ei ole koskaan laskettu varsinaiseksi folk metal -yhtyeeksi, mutta Tales from the Thousand Lakesin jälkeen rupesi tulemaan bändejä, jotka ottivat siitä mallia ja jotka kokivat, että hei, tämä suomalaisuushan on ihan hieno juttu – ei sitä tarvitse millään tavalla hävetä, Markus Laakso sanoo.

Laakson mukaan ei ole mikään ihme, että tällainen genre ponkaisi maailmalle nimenomaan Suomesta.

– Kalevalaa pakotettiin lukemaan koulussa, mutta kun sen löysi itse vaikkapa Tales from the Thousand Lakesin kautta, siitä tulikin siisti juttu. Lisäksi suomalaiset kansanmusiikkikappaleet ovat melodioiltaan tarttuvia, ja niistä kuuluu slaavilainen sävelperinne. Ehkä tämä melodisuus ja tarttuvuus on tätä kautta siirtynyt myös alan kotimaisiin bändeihin.

Markus Laakso, Folk Metal Big 5
Kirjailja Markus Laakson mukaan folk metal tarjoaa mahdollisuuden paeta ankeaa arkea toiseen kiehtovaan maailmaan. Petri Damstén

Folk metalin alle on niputettu musiikkinsa puolesta melko sekalaistakin seurakuntaa: esimerkiksi Finntroll yhdistelee black metalia ja humppaa, kun taas Ensiferum on ottanut vaikutteita melodisesta death metalista. Moonsorrow'lta löytyy kuorosovituksia ja klassisen musiikin elementtejä, Korpiklaanin metallia taasen ryydittävät kotimaiset perinnesoittimet.

Markus Laakson mielestä folk metalin kohdalla kannattaisikin puhua pikemminkin monisyisestä kulttuuri-ilmiöstä kuin pelkästä yksittäisestä genrestä. Yhdistäviin tekijöihin kuuluvat muun muassa vahvat kytkökset 1700-luvun eurooppalaiseen romantiikkaan ja siinä samalla kansallisromantiikkaankin.

– Folk metalista löytyy luonnonläheisyyden, esikristillisyyden ja sankarillisuuden ihannointia. Taiteenlajeina folk metal ja romantiikka ovat sukua toisilleen – toiset yhtyeet tuovat esille enemmän suomalaisuuden, toiset vaikkapa viikinkiajan romantisointia.

Finntroll
Ruotsiksi laulava Finntroll on rakentanut musiikillisen universuminsa peikkomytologian varaan. Jarmo Katila

Kun lavalla roiskuu veri

Folk Metal Big 5 -kirjasta löytyy runsaasti herkullisia kuvauksia aloittelevien kotimaisten folk metal -yhtyeiden toisinaan viinanhuuruisistakin ensiaskeleista, joita leimasi usein kokeilunhalu ja kunnianhimo.

Turisas, jonka nimi viittaa hämäläiseen sodanjumalaan, käytti aluksi punamustiin sotamaalauksiinsa akryylivärejä, jotka kuitenkin ärsyttivät ihoa. Sitten yhtye siirtyi aitoon naudanvereen, joka valitettavasti sottasi paikkoja ja löyhkäsi. Passeli vaihtoehto löytyi sittemmin teatteriverestä. Massiivista keikkarekvisiittaansa yhtye rahoitti luovalla tavalla: se myi yleisölle Mehukatti-kanistereihin pakattua itsetehtyä metsämansikkakiljua 15 markan kappalehintaan.

Kaoottisista keikoistaan tunnetulla Finntrollilla oli alkuaikoina periaate, jonka mukaan show oli kelvoton, jos yhtyeen jäsenet eivät tapelleet lavalla ja nenästä ei otettu senkkaa. Välillä verta tosin roiskui myös yleisön suunnasta.

Moonsorrow teetätti Kivenkantaja-albuminsa (2003) kansikuvaa varten satoja kiloja painavan riimukiven, jonka kuljettaminen kuvauspaikalle osoittautui haasteelliseksi. Kivi saatiin vaivoin rahdattua metrin päähän tienpientareesta, jolloin syntyi vaikutelma ikimetsän syövereissä uljaasti pönöttävästä muinaismuistosta. Rytäkässä hajosivat myös vanhemmilta lainatut kottikärryt.

Ville Sorvali, Moonsorrow, folk metal
Moonsorrow-yhtyeen Ville Sorvalia kiehtovat etenkin Odinin riimut ja se, kuinka ihmiskunta on janonnut uutta tietoa, kuinka on keksitty kieli ja kuinka on opittu kirjoitustaito.Jussi Mankkinen / Yle

Vuonna 2008 tilanne oli jo hyvin toisenlainen. Moonsorrow, Finntroll, Korpiklaani, Ensiferum ja Turisas kiersivät viiden muun ulkomaalaisen yhtyeen kanssa Paganfest-kiertueen tiimoilta Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa loppuunmyydyille saleille lähes kahden kuukauden ajan. Suomalainen folk metal oli muutamassa vuodessa kasvanut suuren luokan kansainväliseksi ilmiöksi.

– Suosion nousu oli iso yllätys, koska en ajatellut yhtään mitään koko ilmiöstä. Ei oikeastaan ollut mitään ilmiötä – me vain teimme omaa juttuamme, kuten muutkin bändit. Joku meidät sitten niputti yhteen, Moonsorrow'n laulaja-basisti Ville Sorvali toteaa.

Mooonsorrow, folk metal
Moonsorrow-yhtyeen jäsenten musiikkimakua yhdistää viehtymys black metaliin. Mikael Karlbom

Eddan ja Kalevalan syvissä vesissä

Ville Sorvalin serkku, Moonsorrow'n kitaristi Henri Sorvali on luonnehtinut folk metal -genreä matkamuistometalliksi. Kotimainen folk metal koetaan muualla maailmassa kiinnostavammaksi ja eksoottisemmaksi kuin Suomessa, koska meiltä löytyy tällaista estetiikkaa yllin kyllin omasta takaa. Samasta syystä turisteja kiinnostavat esimerkiksi porontaljat, meitä suomalaisia välttämättä eivät.

– Kun suomalaisuus jätetään pois, pureudutaan folk metalissa toki yleisemmällä tasolla hyvin syvälle myyttien ja kulttuurisen historian maailmaan. Ihmisiä kiinnostavat omien juurien lisäksi koko ihmiskunnan juuret, koska kaikki ovat nykypäivänä etääntyneet paitsi luonnosta myös omasta alkuperästään, Ville Sorvali pohtii.

Sorvali itse on hakenut inspiraatiota muun muassa muinaisen Islannin suunnalta.

– Kiinnostuin kansantaruista Eddan ja Kalevalan kautta. Sanoituksieni lähtökohtana on ollut pyrkimys luoda hyviä tarinoita. Tietyt ydinasiat ovat olleet lyriikoissani oikein, lopun olen värittänyt. En ole esimerkiksi välittänyt siitä, kuinka tarkasti olen jonkun Lallin tarinan kertonut, koska kukaan ei tiedä, mitä oikeasti tapahtui.

Sorvalin mukaan historia tarjoaa katsausta myös karmeisiin virheisiin.

– Olisi suotavaa, että ihmiskunta oppisi jotakin virheistään. Tälläkin hetkellä me elämme yhden tällaisen virheen seurausten kanssa.

Korpiklaani
Korpiklaanille suunniteltiin aluksi englanninkielistä Wood's Clan -nimeä. Napalm Records -levy-yhtiö piti kuitenkin enemmän suomalaisesta versiosta. Harri Hinkka

Suomalaisesta muinaisuskosta rempseisiin juomalauluihin

Markus Laakson mukaan viiden kotimaisen folk metal -yhtyeen kansainvälistä merkitystä tai musiikillista perintöä lukuisine jäljittelijöineen ei oikein ole ymmärretty Suomessa. Ilmiö ohitettiin kotimaisessa mediassa aikoinaan varsin suoraviivaisesti, ja kaikki Folk Metal Big 5 -kirjan bändit ovat olleet ja ovat edelleen huomattavasti isompia nimiä ulkomailla kuin koto-Suomessa.

– Kyllähän nämä yhtyeet vetävät täälläkin porukkaa täysille tuville, mutta Saksan isoilla festareilla, kuten Wackenilla, kyseisiä bändejä kuuntelevat samanaikaisesti useat kymmenet tuhannet ihmiset.

Laakson mukaan folk metal -yhtyeiden kohdalla kannattaa huomioida myös kulttuuriviennin merkitys.

– Väittäisin, että näiden yhtyeiden innoittamina sadat, jopa tuhannet ihmiset ovat ruvenneet opiskelemaan suomen kieltä ja ryhtyneet ottamaan haltuun suomalaista historiaa ja kansanuskomuksia.

Jonne Järvelä, Korpiklaani, folk metal
Korpiklaanin Jonne Järvelän mukaan yhtyeen uusimmassa musiikissa kuuluu kaikuja myös Reino Helismaasta ja Tapio Rautavaarasta: – Biiiseistä kuvastuu suomifilmimeininki ja reissuromantiikka, ja ollaan ehkä tultu vähän lähemmäksi maanpintaa. Jussi Mankkinen / Yle

Kotimaisilla folk metal -suuruuksilla on myös aidosti kansainvälinen ja huomattavasti laajempi yleisöpohja kuin vaikkapa Suomen suosituimmilla poppareilla. Korpiklaanin Vodka-videolla esimerkiksi on Youtubessa yli 36 miljoonaa katselukertaa.

– Olemme saavuttaneet tähän mennessä paljon enemmän kuin alun perin odotimme. Meidän musiikistamme löytyy hanuria ja viulua, ja kaiken lisäksi laulamme suomeksi, mutta kuitenkin saamme kiertää Yhdysvaltoja niin paljon kuin haluamme. Oikeastaan joudumme jopa hillitsemään kysyntää perhesyiden takia – eikä maksakaan varmaan kestäisi, Korpiklaanin laulaja-kitaristi Jonne Järvelä toteaa hymyillen.

Yhdysvalloissa Järvelä on kiinnittänyt huomiota etenkin yhteen yleisösegmenttiin.

– Olemme esiintyneet myös reservaateissa, ja koska musiikissamme on mukana paljon shamanismia ja luontotematiikkaa, tarjoaa se tarttumapintaa Amerikan alkuperäiskansoille.

Korpiklaani on aina liikkunut musiikissaan vakavasta vähemmän vakavaan. Suomalaisen muinaisuskon maailmoista yhtye on hypännyt juomalaulujen rempseisiin tunnelmiin.

– Ei tämä ole mitenkään vaikeaa, koska muusikkoina meistä löytyvät nämä molemmat puolet. Olemme lähtökohtaisesti maalaispoikia, mutta siitä huolimatta pystymme liikkumaan sujuvasti maailman metropoleissa. Meissä on kiertueilla näkyvä villimpi puoli, mutta kotona ollaan sitten kiltimmin, Järvelä toteaa.

Ensiferum
Ensiferum vuonna 2006. Toni Härkönen

Luonnon ehdoilla

Kuopiossa asuvalle Markus Laaksolle sukeltaminen kotimaisen folk metalin vaiheisiin on antanut paljon.

– Perehdyin melko syvällisesti aiheisiin, joista nämä bändit laulavat, ja huomasin innostuvani uudella tavalla esimerkiksi Suomen keskiaikaisesta historiasta sekä Turisaksen myötä myös Venäjän seudun viikinkireiteistä. Tämän prosessin aikana myös suhteeni luontoon on tiivistynyt: kävelen päivittäin Puijon luonnonsuojelualueella ja fiilistelen.

Luonto on oleellinen elementti myös folk metal -bändeille.

– Korpiklaanin musiikin tarkoituksena ei ole kyseenalaistaa muuta kuin suhdettamme luontoon. Luonnon yleinen arvostus puuttuu, ja oikeastaan kaikkia arjen valintoja pitäisi miettiä myös luonnon kannalta, Jonne Järvelä painottaa.

Ville Sorvali on samaa mieltä.

– Vaikka olenkin kaupungin kasvatti, luonto on aina ollut lähellä sydäntäni. Tunnen luontoa kohtaan suurta kunnioitusta, ja etenkin näinä aikoina soisin kaikkien muiden tuntevan samoin.

Inferno / July 2018 (about Tuska)

SOURCE

Paskempaa kuin paska hevi… paitsi valkoiset lenkkarit – Moonsorrow Tuska-minihaastiksessa

HAASTATTELUT Jaakko Silvast 2.7.2018

Perinteisiä Tuska-minihaastiksia tehtiin tälläkin kertaa. Ekana vastailemassa Jaakko Silvastin kuulusteluun Moonsorrow'n Ville Sorvali.

Yksi suomalaisen metallimusiikin vanhemmista valtiomiehistä – Moonsorrow’n Ville Sorvali – tupsahtaa tervehtimään Tuskan päälavan takahuonealueella.

Ympäristö on Sorvalille oikeinkin tuttu. Mies on ollut tavalla tai toisella osa Tuskaa joka vuosi – pari ensimmäistä kertaa asiakkaana ja myöhemmin työkuvioissa – joko keikalla bändinsä kanssa, tai sitten festivaaliorganisaation ”apukätenä”.

– Työnnän muiden bändien laatikoita. Olin muun muassa tekemässä meidän omalle keikalle raiseria, Sorvali kertoo.

Kun olet nähnyt Tuskan niin monena vuonna ja monelta kantilta, miten festivaali on kasvanut henkisesti näiden yli 20 vuoden aikana?

– Tuska on kasvanut maltilla ja hyvällä maulla. Itse festari ei ole muuttunut, täällä on vaan isompia bändejä ja enemmän yleisöä kuin alussa. Ja sehän on toki kaikkien niiden tavoite, jotka jotain rupeavat järjestämään. Mukana ei ole pelkästään bändejä, joista itse tykkää, vaan niitäkin, joita myös muut tulevat katsomaan.

Mikä Tuska-keikka on vuosien saatossa jäänyt parhaiten mieleen?

– Olen ollut viime vuosina töissä päälavalla vinkkelissä, josta olen nähnyt bändit vain takaapäin. Mutta King Diamond (2013) on jäänyt mieleen. Niillä oli tehty niin viimeistä piirtoa myöten se show. Paitsi että teknikoilla, jotka olivat myös lava-avustajia, oli kaikki asianmukaiset kaavut ynnä muut päällä, mutta niillä oli vittu valkoiset lenkkarit! Se oli kyllä hämmentävää – valkoiset lenkkarit!, Sorvali parahtaa.

Entä onko bändejä, joita haluaisit täällä joskus nähdä?

– Ihan varmasti on. Yksi, mitä en olisi koskaan uskonut täällä näkeväni, oli Body Count, ja nyt sekin oli täällä! Se bändi oli ehkä aika monellekin salainen toive, koska onhan se kuitenkin aika heviä, ja sen kautta heviyleisö pääsi aikanaan rap-skeneen sisälle. Rappihan on tosi heviä musiikkia, joskin paskimmillaan se on vielä paskempaa kuin paska hevi, Sorvali näkee.

Mitä tulee musiikkiin ylipäätään, siihen Sorvali ei ole mielellään enää kosketuksissa muutoin kuin ns. työn puolesta.

– Silloin kun en soita heviä, niin en ainakaan kuuntele heviä. En kuuntele nykyään minkäänlaista musiikkia. Joskus aikanaan saatoin kuunnella musaa kahdeksankin tuntia päivässä. Jos joku kaveri suosittelee jotakin levyä, niin sitten kuuntelen sen, mutta muutoin vaan en jaksa. Joka paikassa on niin paljon ääntä. Kun saa välillä olla ihan hiljaisuudessa, niin se on ihan kivaa.

Lopuksi Ville Sorvali ja tämän vuoden Infernon kymmenen sanaa:

1. Musiikki: Parasta parhaimmillaan
2. Sosiaalinen media: Nykyään vankila
3. Ruoka: Parasta parhaimmillaan
4. Juoma: Riippuu juomasta
5. Urheilu: Pitäisi harrastaa enemmän
6. Unelma: Onnellisuus
7. Väkivalta: Tuomittavaa melkein aina
8. Sateenkaari: Pitäisi sanoa varmaan pride, mutta sanon kaunis
9. Moonsorrow: The One and Only!
10. Suomi: Täällä olen syntynyt

Soundi / May 2018

SOURCE

”Tämä saattoi olla once in a lifetime -juttu” – Moonsorrow tarjosi hienon yllätyksen Steelfest-tapahtumassa

Asiaa Timo Isoaho 22.5.2018

Helsinkiläinen Moonsorrow esiintyi Hyvinkäällä viime viikonloppuna juhlitun Steelfest-bakkanaalin toisen päivän eräänä päänimistä.
Eeppisen Jumalten aika -albumin vuonna 2016 julkaissut Moonsorrow tarjosi mainion yllätyksen paikalle saapuneille, sillä yhtyeen livekokoonpanossa nähtiin myös Henri ”Trollhorn” Sorvali. Mieshän säveltää valtaosan bändin materiaalista, mutta varsinkin kiertueisiin viileästi suhtautuvaa muusikkoa ei ole nähty Moonsorrow’n lavalla aikoihin.
Kävipä vielä niin, että Sorvali soitti keikalla bassoa, ja jätti serkkunsa Ville Sorvalin huoleksi ainoastaan solistin hommat – tavallisestihan Ville toimii Moonsorrow’n basistilaulajana.
– Pelkkä mikin varressa roikkuminen ilman bassoa ei ole minulle mitenkään hirveän tuttua. Olen tehnyt joskus jotakin vierailuja, mutta ne ovat olleet lyhytkestoisia, ehkä kymmenen minuutin mittaisia juttuja. Nyt piti keksiä tekemistä reiluksi tunniksi, nauraa Ville Sorvali.
– Kyllähän keikan parin ekan minuutin aikana jalat vähän tärisivät, mutta onneksi pääsin nopeasti fiilikseen ja ”pelkkä laulaminenhan” oli lopulta ihan helvetin hauskaa hommaa. Mitä nyt unohdin yhden säkeistön heti ekasta biisistä…
– Parasta koko jutussa oli tietysti se, että pääsin Henrin kanssa samalle lavalle ensimmäistä kertaa vuosiin. En ehtinyt hirveästi katsella, mitä hän siellä estradilla teki, mutta varmasti suoriutui hommasta hyvin. Onhan Henri kuitenkin tämän bändin paras basisti!
Moonsorrow soittaa kesällä muun muassa Nummirockissa ja Tuska Open Airissa. Saapa nähdä, millainen kokoonpano nousee näiden festivaalien estradille.
– Vähän luulen, että tämä Henrin ”bassovierailu” saattoi olla once in a lifetime -juttu, mutta eihän sitä koskaan tiedä, sanoo Sorvali.

Imperiumi.net / April 2018

SOURCE




Bändi lopetti hiljattain onnistuneen Euroopan-kiertueen irlantilaispakanabändi Primordialin kanssa. Ville Sorvalilla oli aikaa vaihtaa Moonsorrow’n kuulumisia Imperiumin kanssa Wienin Szene-klubilla 24. huhtikuuta.

 

LAKUPAAVIN AIKA

Jumalten aika on pitänyt Moonsorrow’n velikullat tien päällä. Koska viimeisintä täyspitkää saatiin odottaa niinkin pitkään, itse kukin toivoisi yhtyeen kahdeksannen täyspitkän tulevan ulos pikemmin. Sorvalin mukaan levykauppaan ei kuitenkaan kannata aivan heti lähteä...

– Katsotaan, katsotaan. Toivotaan nyt ainakin, ettei tällä kertaa käy kuten viimeksi, että tehtiin levy melkein valmiiksi ja sitten heitettiinkin se roskiin. Ehkäpä tällä kertaa eivät vuodet mene ihan niin pahasti hukkaan. Ollaanhan me seuraavasta levystä puhuttu, me vain ollaan nykypäivänä vähän hitaita. Sitä vartenhan meillä on kaikilla päivätyö, että voidaan levyjen välissä makoilla rahojen päällä. Käsittääkseni seuraava levy tulisi niin ikään ulos Century Median kautta. Sopimus meillä ainakin on, Sorvali aloittaa.

– Sitä on todella vaikea selittää, että mitä haemme meidän musiikilla. Se kuva muodostuu sitten, kun levyä aletaan kunnolla tekemään. Sitä tekemistä jatketaan ilman kompromisseja sitten niin kauan, että siitä todellakin tulee sellainen, mitä halutaan. Ei biisien tarvitse pakosta olla pitkiä tai monimutkaisia. Kuten viimeisimmän levyn Suden tunti -biisi, eihän se ole meidän mittapuulla juurikaan pitkä tai monimutkainen.

– Biisit ovat vähän kuin musiikillisia tarinoita, ihan myös ilman tekstejäkin. Käytän tässä kohtaa monesti tällaista kirjavertausta. Jos kirjaa kirjoitetaan ja on visio siitä, mitä siinä vielä pitää tapahtua, ei sitä kirjoittamista voi lopettaa kesken ennen kuin se kaikki on mukana. Kyllä ne biisit sitten ilmoittavat, kun ne ovat valmiita.


Jumalten aika pysyy toistaiseksi yhtyeen vaikeimmin kasaan raavittuna kiekkona. Entäpä sitten se helpoin? Sorvali:

– Varmasti ensimmäinen levy (Suden uni, 2001) syntyi helpoiten. Muistaakseni biisit tehtiin todella lyhyen jakson sisällä, käytiin treenaamassa kolmesti ja yhdeksän studiopäivän jälkeen kaikki oli valmista. Pakko sen on olla vaivattomin. Siitä alkaen touhu on mennyt levy levyltä enemmän yksityiskohtien hiomiseksi. Meistä tuntuu kodikkaalta olla Primordialin kanssa kiertueella, koska he ovat samanlainen bändi. Hekään eivät liian usein julkaise uutta musiikkia, mutta jokainen levy on sitten viimeisen päälle oikeanlainen tunnelmaltaan. Se bändi takaa varmasti vain sitä, mitä haluaa, eikä mitään ekstraa.

Taiteellista sielua ja hermoja lepuuttaakseen Moonsorrow’ta ei ainakaan vielä nähdä akustisilla keikoilla, kuten vaikkapa Swallow The Sun. Palaamme myös hetkeksi ajassa takaisin reilut 13 vuotta, jolloin sivuprojekti Lakupaavi sai alkunsa. Paavilta taisi vain hieman mopo karata käsistä...

– Ollaan me asiasta saatu muutamia tarjouksia, mutta ei me olla siihen lähetty. Ei se vain tunnu oikealta. Miksei sitten joskus tuonnempana, kun ei enää jaksa moshata.

– Lakupaavi syntyi Kemissä hotellissa, varsinaisessa paskaläävässä. Jollekin tuli sitten idea biisistä nimeltä Kuolema taidehomoille. Sitten ruvettiin tekemään kuvitteellisen levyn biisilistaa, johon jokainen vuorotellen heitti biisin nimen. Totta kai sen ympärille piti sitten tehdä tiedote. Ajateltiinpa vain vetää jengiä vähän höplästä, Sorvali heittää.

– Onhan se soitannollisesti ihan pätevä levy, sellaista grindcoren ja hc-punkin sekoitusta. Ehkä se oli juuri sellainen terapia, mikä me tarvittiin, vaikkei me sitä sellaisena sinä hetkenä ajateltu. Studio buukattiin pariksi päiväksi. Meillä oli silloin oikeastaan vain biisilista. Kai siitä jotain epävirallista videomatskuakin voi olla, elleivät sitten ole jo kaikki hävinneet. 100000 euroa, niin sitten lähdetään Lakupaavi-kiertueelle.

Palaamme vielä hetkeksi Jumalten ajan pariin, tarkemmin sanottuna levyn viimeiseen biisin ja sen lopusta löytyvään väärin päin kuultavaan salamyhkäiseen mongerrukseen.

– Ei sitä ulkomaalaiset oikein hoksaa. Nauhapätkän voi kuunnella väärin päin ja miettiä, että mistä se sitten mahtaa olla. Mielellään testaisin ihmisten kulttuurista yleissivistystä, että keksiikö sen joku joskus. Vinkkinä sanottakoon, että merkittävä teos suomalaisessa TV-historiassa.

 

MAAILMAN PARAS MOONSORROW

Moonsorrow on levittänyt suomeksi laulettua pakanametallia globaalisti kylästä toiseen. Jopa Kiina on tullut tutuksi. Sinne viedään metallia nykyään enemmänkin.

– Kiinahan on avautunut tässä kymmenen vuoden sisällä länsimaalaisille bändeille. Ei siellä tainnut tämän genren bändeistä monikaan käydä ennen meitä. Meidän ensimmäisen ja toisen Kiinan-visiitin välissä oli kyllä kerennyt käydä vaikka ja mitä. Se, joka raijaa ne isoimmat oikeana hetkenä, kerää isoimmat rahat. Onhan siellä markkinat niin isot, ettei sitä voi edes tajuta.

– Siellä tsekataan kaikkien ihmisten taustat, jotka menevät sinne tekemään työviisumilla mitä tahansa hommaa. Ilmeisesti tärkein juttu siinä on välttää ne ihmiset, jotka välittävät Kiinan vastaista propagandaa. Joku raukka siellä on meidänkin biisien tekstit kääntänyt ja tsekannut huolella läpi. Meidän tekstit eivät kuitenkaan ole mitenkään poliittisia, ei meillä sen puolen ollut mitään hätää.


Suomen kieli ei ole niitä kaikkein puhutuimpia kieliä maailmalla. Siitä huolimatta homma toimii paremmin kuin hyvin.

– Musiikki puhuu puolestaan. Meistä ja Korpiklaanista, jotka ollaan varmaan ne näkyvimmät suomeksi laulavat bändit maailmalla, välittyy musiikissa se, mitä halutaan sanoa. Uskon, että jengi tajuaa sen, vaikkeivat tekstejä kirjaimellisesti tajuakaan. Kyllä joka keikalla silti näkyy vähintään pari ihmistä, jotka laulavat mukana. On totta kai paha mennä sanomaan, että ymmärtävätkö he mitään, vai ovatko he opetelleet ne vain onomatopoeettisesti. Tosin sehän se vasta kunnianosoitus onkin! Ollaanhan me myös teetetty parille viime levylle todella hyvät käännökset englanniksi.

Moonsorrow’lta ei olla turhan useasti saatu musiikkivideoita. Harvoista videoista tuorein, Suden tunti, nähtiin tuoreimman kiekon tiimoilta. Videosta vastasi serbialainen iCODE Team.

– Meillä on käytännössä kaksi ja teoriatasolla kolme musiikkivideota. Sankarihaudasta tehtiin joskus livevideo, joka kai joskus julkaistiin jossain, tai sitten ei. Parhaimmillaan musiikkivideot voivat olla taidetta. Niin tykkäisin ajatella tässä meidänkin tapauksessa. Video pelaa ihan noin vain ilman musiikkiakin. Syy musiikkivideoiden niukkuuteen tulee sekä bändiltä että labelilta. Emme ole koskaan ajatelleet tarvitsevamme niitä. Tällä kertaa tuli vastaan tilaisuus saada juuri sellainen video, mikä sopii musiikkiin. Toinen seikka on sitten aina se rahoitus. Koska niitä videoita ei kuitenkaan niin paljon katsota, niin viitsivätkö julkaisijat laittaa niihin hirveitä rahoja kiinni.
Moonsorrow on taittanut matkaa seitsemän studiolevyn verran turuilla ja toreilla. Asiaan kuuluu totta kai miettiä, että onko bändillä vielä annettavaa.

– Jokaisen levyn välissähän sitä todistellaan ja mietitään, että onko lakipiste jo saavutettu. Ei me siihen vielä olla päädytty, mutta sitä pitää aina miettiä. Se olisi vain pettymys kaikille tehdä musiikkia pakosta. Ne on sitten vähän henkimaailman kysymyksiä, että miten mietitään ja päätetään, onko bändi vielä relevantti. Ei siihen mitään selviä kriteereitä ole.

Loppuun kysellään Sorvalin mietteitä toimittaja Matti Riekin mielipiteestä, joka on selvä ja kuuluva: Moonsorrow on maailman paras bändi.

– Maailmassahan on niin paljon bändejä, jotka on joidenkin mielestä maailman parhaita. Totta kai kunnioitan Riekin mielipidettä, hänellä on erittäin hyvä ja valikoiva musiikkimaku. Pakkohan sellainen on ottaa kunnioituksena. Helvetin hieno asiahan se, mutta eihän sitä voi itse ajatella tuon syvemmälle. Ei tässä ylpistymään ruveta. Mielestäni joku muu bändi on maailman paras bändi. Se bändi on… no, enpä tiedä. Joskus ajattelin sen olevan Darkthrone, mutta eivätpä he ole tehneet mitään kovin hyvää pitkään aikaan. Ehkä se on sitten Moonsorrow, Sorvali päättää.

Inferno / March 2016

SOURCE

”Folk metal on pahinta mahdollista kuraa” – haastattelussa Moonsorrow

Ari Väntänen 16.4.2016

Padot ovat viimein auenneet, ja Moonsorrow purjehtii taivaanrantaan kevyemmässä lastissa. Jumalten ajasta ihmisen aikaan on pitkä matka.

Folkmetalli on ruma sana. Kun Moonsorrow’n basisti-laulaja Ville Sorvali ja kitaristi Mitja Harvilahti puhuvat yhtyettään inspiroivasta musiikista, he puhuvat mieluiten kansanmusiikkivaikutteista. Ihan nolojen väärinkäsitysten välttämiseksi.
– Folkmetallista on tullut jotenkin niin perverssiä, Sorvali sanoo. – Koko juttu on käsitetty täysin väärin.
– Folk metal on pahinta mahdollista kuraa sekä ulkomusiikillisesti että musiikillisesti, Harvilahti jatkaa. – Se on eskapistista, teutonista hilipatihippanmeininkiä ja larppausta. Vaatteet, kaljanjuominen ja sarvienkalistelu ovat jättäneet musiikin varjoonsa.
Sorvali lisää, että kaiken lisäksi folk metal -leima lyödään usein ihan vääriin bändeihin.
– Me ollaan bändien kesken nimetty huviksemme ”folkmetallin Big 5”, Sorvali sanoo. – Siihen kuuluvat Moonsorrow, Turisas, Ensiferum, Korpiklaani ja Finntroll. Näistä viidestä yhtyeestä folkmetallia edustaa Korpiklaani. Ei mikään muu.
Asia selvä. Moonsorrow ei soita folkmetallia. Moonsorrow soittaa pakanametallia. Piste.
On ymmärrettävää, että Moonsorrow haluaa irti mainitusta genrestä. Alan bändien määrä on lisääntynyt räjähdysmäisesti, ja sen myötä skenestä on tullut kliseinen ja korni. Liian usein yhtyeen imago on näyttävä, mutta rintapanssareiden ja kilpien takaa ei löydy mitään.
Siitä huolimatta sana ”folk” viittaa kansanperinteisiin, ja ne ovat tärkeitä myös Moonsorrow’lle, jonka muinaisajan mausteilla ryyditetty musiikki kiinnostaa varsin suurta ihmisjoukkoa ympäri maailman. Kansanperinteissä ei ole mitään kirottavaa.
– Hyviäkin folk metal -bändejä on, Harvilahti sanoo. – Ne tekevät todella monipuolista musiikkia. Harva genre pystyy yhdistelemään yhtä monia eri elementtejä. Sanoituksissa on historiaa ja fantasiaa, musiikissa metallia ja kansanmusiikkia. Kaikki tuo on nivottu yhteen houkuttelevaksi kokonaisuudeksi.
Sorvali toteaa, että puhuttiinpa sitten folkmetallista, viikinkimetallista (josta Moonsorrow haluaa myös sanoutua irti) tai pakanametallista, musiikin kulttuurinen aspekti on erittäin tärkeä.
– Ihmisiä kiinnostaa sellaisessa musiikissa se, että bändit menevät ajassa taaksepäin ja laulavat enemmän tai vähemmän todellisista historiallisista tapahtumista. Se nostaa esiin tuntemuksia, joita ihmiset ovat kokeneet jo kauan ennen sähkökitaran keksimistä.
Vaiheikas kaari
Moonsorrow alkaa olla siinä iässä, että sen uralle voi merkitä historiallisia tapahtumia. Ensimmäinen on hetki, kun Ville ja Henri Sorvali perustivat Moonsorrow’n vuonna 1995. Kahden serkuksen projektina käynnistynyt bändi teki ensimmäiset demonsa 90-luvun lopulla.
Muutaman ensimmäisen vuoden aikana Moonsorrow’sta kasvoi bändi. Rumpali Marko Tarvonen liittyi Sorvalien seuraan ennen debyyttialbumi Suden unen äänityksiä (2000). Mitja Harvilahti puolestaan ehti mukaan Voimasta ja kunniasta -albumille (2001), joka oli Moonsorrow’n toinen pitkäsoitto ja ensimmäinen levytys Spinefarmille. Kosketinsoittaja Markus Eurén liittyi bändiin samaan aikaan Harvilahden kanssa. Kolmas albumi Kivenkantaja ilmestyi 2003.
Nykyinen miehitys saatiin kokoon, kun Henri Sorvali kyllästyi keikkailuun ja jättäytyi pois kiertueilta Moonsorrow’n luovaksi harmaaksi eminenssiksi, säveltäjäksi ja tuottajaksi. Hänen tilalleen keikkakitaristiksi liittyi Janne Perttilä.
Seuraavaksi ilmestyivät ”pitkäsoiton” käsitteen uudelleen määritellyt albumi Verisäkeet (2005), V: Hävitetty (2007) ja albuminmittainen ep-levy Tulimyrsky (2008).
Helmikuussa 2011 julkaistu Varjoina kuljemme kuolleiden maassa jäi Moonsorrow’n viimeiseksi Spinefarmille tehdyksi levyksi. Seuraavana vuonna yhtye ilmoitti tehneensä diilin Century Media Recordsin kanssa. Jämerä välitilinpäätös oli neljätoista vinyylilevyä sisältänyt Heritage: 1995–2008 – The Collected Works -boksi, jonka Blood Music julkaisi vuonna 2014.
Seuraava Moonsorrow-albumi julkaistaan vasta neljä vuotta Century Median kanssa tehdyn levytyssopimuksen jälkeen. Jumalten aika ilmestyy aprillipäivänä 2016.
Tässä vaiheessa Moonsorrow on siirtynyt uudelle vuosikymmenelle. Bändi vietti viime vuonna 20-vuotisjuhlaansa. Tai jos tarkkoja ollaan, ei viettänyt.
– Me ei muistettu juhlia, Harvilahti sanoo. – Kyllä se ajatus hiukan kutkutteli takaraivossa, mutta juhlat jäivät järjestämättä. Aika menee niin nopeasti. Varsinkin viimeiset kahdeksan vuotta on mennyt ihan vilauksessa.
Sorvali naurahtaa, että aina välillä mieleen iskeytyy sellainen järisyttävä fakta, että Moonsorrow’n jäsenenä on tullut oltua reippaasti yli puolet elämästä.
– Vaikka se on pitkä aika, pystyn kyllä hahmottamaan bändin tähänastisen kaaren. Odotuksiin nähden se on ollut äärettömän tapahtumarikas matka.
Sorvali jatkaa, että pitkälle tiellä on kohdattu monia yllätyksiä, ja ne ovat olleet voittopuolisesti positiivisia.
– Ekalla lennolla Meksikoon me naureskeltiin, että eipä tullut aikoinaan demoja tehdessä mieleen, että soitetaan vielä joskus Meksikossa ja vieläpä suomenkielistä musaa. Tässä on saanut tehdä kaikenlaisia Kiinan-reissuja. Kaikesta sellaisesta voi olla vain yllättynyt ja kiitollinen.
”Karttanörtiksi” tunnustautuva Sorvali kertoo laatineensa listan maista, joissa on käynyt. Niitä on kaikkiaan 42, ja yli kolmessakymmenessä on vierailtu Moonsorrow’n kanssa.
– Rundeilla saattaa joskus nähdä jotain paikkojakin, Harvilahti huomauttaa. – Minulla kääntyy kiertueilla rytmi sellaiseksi, että menen heti keikan jälkeen nukkumaan ja herään kahdeksalta aamulla. Silloin jää aikaa katsella ympärilleen. Se reissu, joka me tehtiin Finntrollin kanssa Jenkeissä, oli mulle kuin lomamatka.
– Toisaalta Australiassa mentiin aina suoraan keikalta hotelliin, ja lento lähti heti seuraavana aamuna. Ja jos multa kysytään, Saksassa ei ole mitään muuta kuin lentokenttiä, moottoriteitä ja huoltoasemia, joista Ville ostaa BiFiä. Sitten siellä on festareita ja huonoja hotelleja. Siinä kaikki, mitä olen nähnyt Saksassa viimeksi kuluneen kymmenen vuoden aikana.
– BiFi on teollisesti survottu ja kasaan sullottu saksalainen epämakkara, Sorvali täsmentää.
Epämakkara on ihmisen ajan ruokaa, Moonsorrow jumalten ajan musiikkia.
Primitiivinen tunnelma
Varjoina kuljemme kuolleiden maassa -levyn ja Jumalten ajan välissä kului yllättävän paljon aikaa. Ville Sorvali kertoo, että Jumalten ajan säveltäminen aloitettiin jo 2012, heti edellisen levyn ilmestymistä seuranneena vuonna. Se oli kuitenkin varaslähtö. Kappaleita kyllä syntyi, mutta aikansa tahkottuaan Moonsorrow joutui myöntämään, ettei niistä tullut sellaisia kuin piti.
– Se oli sellaista tylsää ja menevää musiikkia, Harvilahti muistelee. – Siinä ei ollut sitä tarttumapintaa eikä syvyyttä, jota me kaivattiin.
Moonsorrow kaipasi jonkinlaista muutosta, mutta ei tiennyt, mihin suuntaan olisi pitänyt lähteä.
– Tietoisesti me ei yritetty tehdä mitään tietynlaista, Sorvali sanoo. – Taisi kuitenkin käydä niin, että bändi alkoi alitajuisesti tehdä uudelleen toista tai kolmatta levyään. Eihän sellainen oikein skulannut, kun niistä oli kulunut aikaa jo kymmenen vuotta.
Selitys pitkälle julkaisuvälille löytyy matkan tästä mutkasta. Kun toimimaton tavara oli hävitetty, uuteen alkuun ei päästykään ihan noin vain.
– Koskaan ennen ei ole ollut sellaista tilannetta, Harvilahti kertoo. – Me jahkattiin ja jahkattiin, mutta asiat eivät menneet eteenpäin. Äänitettiin jotain, mutta seuraavana päivänä se oli kadonnut tai muuttanut muotoaan.
– Siinä oli tosiaan pitkä blokki. Mutta kun se lopulta aukesi, musaa alkoi tulla aika sujuvasti. Siis meidän mittapuulla, Sorvali sanoo. – Sovitusvaihtoehtoja oli tietenkin aivan helvetisti, ja mehän mennään studioon aina valmiin matskun kanssa. No, Henu sai tuskailla kappaleet lopulliseen muotoonsa.
”Henu” on Moonsorrow’n primus motor Henri Sorvali. Hän sanoo uuden albumin tiedotteessa, että Jumalten ajalla on enemmän kansanmusiikkivaikutteita kuin edellisillä levyillä ja ne ovat integroituneet lujemmin kiinni yleissoundiin.
Ville Sorvali kertoo, että folkelementit nousivat pintaan siinä vaiheessa, kun kuvainnollinen pöytä puhdistettiin käyttökelvottomista kappaleista.
– Me tajuttiin, että juuri kansanmusiikkivaikutteet tekevät tästä bändistä Moonsorrow’n. Ja nyt ei puhuta mistään folk metal -vaikutteista vaan kunnon kansanmusiikista kaikkine jouhikoineen ja jodlauksineen.
”Kunnon kansanmusiikki” on juuri se elementti, jolla Moonsorrow haluaa erottua toisiaan apinoivista muinaismetalliyhtyeistä. Se ottaa mieluummin mallia 1900-luvun alussa tehdyistä perinnemusiikkiäänitteistä.
Autenttista vaikutelmaa tavoiteltiin vierailevien muusikoiden avulla. Korpiklaanin Jonne Järvelä laulaa levyllä samaanityyliin, ja hänen bändissään ennen vaikuttanut Hittavainen soittaa perinteisiä jousi- ja puhallinsoittimia. Traditionaalisen karjankutsulaulun luikauttaa Helena Haaparanta.
– Ne jutut toivat kokonaissoundiin paljon lisää, Sorvali sanoo. – Levyllä on alkukantainen tunnelma, ja se sopii Moonsorrow’lle. Jumalten aika ei ole mikään tyhmä heavy metal -levy.
Uusilla raiteilla
Ensimmäinen vaikutelma Jumalten aika -albumista on, että kaikki ei ole ihan niin kuin ennen. Levyn kappaleet ovat helpommin hahmotettavissa kuin edellisten levyjen materiaali.
Muutos on hienovarainen mutta selkeä – jopa niin selkeä, että Sorvali ja Harvilahti suostuvat myöntämään, että Jumalten aika koostuu ”biiseistä”, niin banaalilta kuin tuo sana näin eeppisessä asiayhteydessä kuulostaakin.
Harvilahti sanoo, että lähtökohtana oli entistä riffivetoisempien kappaleiden kirjoittaminen. Se tuntui hyvältä vastapainolta edellisen levyn kitaravalleille ja maalailulle.
Vaikka musiikin ääriviivat ovat selkeämmät, se on yhä massiivista ja mittavaa. Jumalten aika ei kuitenkaan katkaise kehitystä, joka alkoi Verisäkeiden aikaan.
– Verisäkeet-levyä tehdessä me oltiin saatu Henun kanssa valmiiksi pari kymmenminuuttista biisiä, Sorvali muistelee. – Alettiin sitten heittää läppää, että pitäisikö tehdä levy, jonka kaikki biisit ovat näin pitkiä. Se oli vitsi, mutta siitä se lähti. Hävitetyllä olikin sitten puolituntisia biisejä. Sitä on vaikea selittää. Ne vain syntyvät.
Jumalten ajan Suden tunti on Moonsorrow’n ensimmäinen alle kymmenminuuttinen kappale vuosiin, mutta bändi ei edelleenkään tavoittele säveltäessään radiosoiton ihannemittaa. Ja jos tavoittelisi, tuskin onnistuisi. Eikä ainakaan soisi radiossa.
– Kun on kerran hiffannut, miten tällaista musiikkia tehdään, siitä on vaikeaa palata takaisin rockbiisin peruskaavaan, Harvilahti sanoo. – Musiikista tulee ikään kun juna, joka kulkee eteenpäin. Se tekee omista rakenteistaan eeppisiä.
Vaikka junamatka on turhan moderni allegoria Moonsorrow’n kaltaisen yhtyeen uralle, Ville Sorvali ilahtuu rinnastuksesta. Hän ohjaa sen raiteelle, joka vie aina Jumalten ajan asemalle asti.
– Edellisillä levyillä musiikki oli kuin tavarajuna, joka ei koskaan pysähtynyt ja johon heitettiin jatkuvasti lisää tavaraa. Nyt junasta on purettu lastia ja se saattaa pysähdelläkin aina välillä.
Myyttien pauloissa
Jumalten ajalla on kaikkiaan viisi kappaletta, joista jokainen kertoo oman tarinansa. Halutessaan kappaleiden voi nähdä kietoutuvan yhteen löyhäksi temaattiseksi kokonaisuudeksi, mutta se ei ole välttämätöntä. Biisit seisovat myös omilla jaloillaan.
Sanoittaja Ville Sorvali kertoo, että edelliset Moonsorrow-albumit olivat niin tukevasi konseptuaalisia, ettei hän halunnut kirjoittaa Jumalten ajasta sellaista. Mutta vaikka monumentaalisuuden aiheuttama ähky painoi lyyrikkoa, myös Jumalten aika on tarkoin harkittu kokonaisuus. Teeman muotoutuminen kesti kauan, mutta lopulta ydinajatus selkeni.
– Jumalten aikakaudella jumalat loivat ihmiset. Sitten ihmiset oppivat puhumaan, laulamaan ja lopulta kirjoittamaan. He alkoivat tehdä tarinaa siitä, miten heidät on luotu. Lopulta ihmiset alkoivat ajatella, että olivat itse asiassa luoneet jumalat. Kun ihminen jätti jumalat taakseen ja alkoi hallita maailmaa, syntyi ahneutta ja eripuraa.
Jumalten aika alkaa levyn nimikappaleella ja päättyy kuusitoistaminuuttiseen teokseen nimeltä Ihmisen aika (Kumarrus pimeään). Ainakin paperilla kokonaisuus näyttää kertovan maallistumisesta.
– Naulan kantaan. Niin jumalten ja ihmisen aika nivoutuvat yhteen, Sorvali sanoo.
Hän kertoo pureutuneensa sanoituksissa erilaisiin myytteihin ja tehneensä tulkintoja niiden merkityksistä.
– Ensimmäisen ja viimeisen kappaleen välissä käsitellään taruja, joilla muinaisaikojen ihmiset selittivät esimerkiksi luonnonilmiöitä. Levyllä kerrotaan myös siitä, miten ihmiset etsivät tietoa ennen kuin tieteellinen lähestymistapa on keksitty.
– Kalevalastakin nappasin levylle yhden tarinan. Kun pääsin peruskoulun Kalevala-traumasta eroon, huomasin sen olevan helvetin mielenkiintoinen opus. Useimmissa on kuitenkin pohjalla yleinen skandinaavinen mytologia. Olen lukenut sekä proosa- että runomuotoisen Eddan. Runo-Eddasta en kyllä tajunnut hevonhelvettiä.
Muinaisuskon ajasta ammentaminen voi olla pelkkää imagon rakentamista tai sitten jotakin syvällisempää. Millainen merkitys esikristillisen ajan hengenelämällä on Moonsorrow’n jäsenille?
– Maallisia ihmisiähän me ollaan, mutta ne asiat kiinnostavat ja ohjailevat meitä. Moonsorrow’n musiikin ydinajatus on vanhan kansan viisaus ja kunnioitus luontoa kohtaan, Sorvali sanoo.
– En ole uskonnollinen ihminen vaan ateisti, mutta minullakin on pyhiä arvoja, Harvilahti jatkaa. – Luonnon ja elämän kunnioittaminen ovat sellaisia, ja ne ovat pyhiä arvoja myös pakanauskossa.
Se riittää, jos tarkoitus ei ole pelata rooleilla. On elettävä ajan ehdoilla, ja aika on muuttanut asioita.
– Ennen ihmiset olivat luonnon armoilla, Sorvali sanoo. – Jos oli helvetin kylmä, mentiin sisälle, sytytettiin tuli kaikkiin pesiin ja vedettiin turkista päälle. Jos oli pimeä, sytytettiin soihdut. Pihalla oli karjaa, josta sai maitoa ja lihaa, ja maassa kasvoi juureksia.
– Nykyihminen on niin vieraantunut tuollaisesta ajattelusta. Lähdepä tästä metsästämään jotakin, Sorvali sanoo ja viittaa ikkunasta näkyvään Helsingin Pasilaan. – Citykanin saatat saada ammuttua, mutta siinäpä se.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 3/2016.

Inferno / March 2016 (HOTW)

SOURCE

Moonsorrow-dokkaria rahoitetaan joukolla, ensimmäinen tiiserivideo verkossa

Ari Väntänen 1.3.2016

Kuten jo viime kesänä kerroimme, Moonsorrow’sta on tekeillä dokumenttielokuva. Ihka uutta tietoa on, että Abel ”Grilo” do Demon ja Leo Aragónin masinoima Home of the Wind. A History of Moonsorrow toteutetaan joukkorahoituskampanjan avulla.
Do Demo ja Aragón kertoivat Infernolle, että kampanjassa on kyse sekä hankkeen rahoittamisesta että fanien ottamisesta mukaan projektiin.
– Moni asia riippuu siitä, saammeko kokoon tarvitsemamme summan. Mutta siinä on myös joukko-ulottuvuus, jonka kautta projektiin voi löytää uusia ideoita ja yhteistyön muotoja.
Moonsorrow on antanut dokumentintekijöiden käyttöön haastatteluja ja monenlaista muutakin materiaalia. Myös joukkorahoituskampanjan houkuttimet tulevat yhtyeeltä.
– Bändi on lahjoittanut kampanjapalkinnoiksi harvinaisuuksia. Suunnitteilla on myös erilaisia tapahtumia ja yllätyksiä, mutta niistä lisää myöhemmin.
Joukkorahoituskampanja käynnistyy toukokuun alussa ja kestää kuukauden. Mikäli kaikki etenee suunnitelmien mukaan, do Demo ja Aragón tulevat kesällä Suomeen kuvaamaan. Home of the Wind. A History of Moonsorrow’n on määrä valmistua vuoden loppuun mennessä.
Aiheesta kerrotaan lisää 18.3. ilmestyvän painetun Infernon laajassa Moonsorrow-jutussa.

Soundi.fi / September 2014

Link

Right before the show in Virgin Oil Co., Helsinki, which became the longest in their career (just over two hours). September 13th, 2014.

Moonsorrow lupaa harvinaisesta keikastaan: Itku pitkästä ilosta

Eeppisen (pakana)metallin suurnimi Moonsorrow soittaa erittäin harvinaisen Suomen-keikan Helsingin Virgin Oilissa lauantaina 13. syyskuuta. Virgin Oiliin oli myyty jo ennakkoon reilusti yli kuusisataa pilettiä, joten viiisikko pääsee esiintymään täyteen pakatussa ja taatusti kuumassa konserttisalissa.
Alkuillasta Virgin Oilissa on luvassa komediafestivaali Helsinki Comedy Festival 2014.
- No, meidän keikkamme aikana ei ole luvassa komediaa, ainakaan toivottavasti. Ennemminkin konsertti on osastoa "itku pitkästä ilosta", sanoo basistilaulaja Ville Sorvali.
Paikan päälle todellakin kannattaa mennä, sillä luvassa on ensi vuonna parikymppisiä juhlivan Moonsorrow'n historian pisin konsertti. Soundin suorittaman treenivisiitin perusteella muun muassa puolituntinen Tulimyrsky-jättiläinen saattaa hyvinkin löytyä helsinkiläisyhtyeen settilistasta.
- Sellainen parin tunnin veto siellä taitaa olla tiedossa, mutta eihän biisilistaan silti kovin monta numeroa mahdu. Yhdeksän tai kymmenen varmaankin, kosketinsoittaja Markus Eurén sanoo.
Entä se seuraava studioalbumi? Loistava Varjoina kuljemme kuolleiden maassa saapui meidän kuolevaisten keskuuteen vuonna 2011, joten hiljalleen tässä jo odotellaan...
- Erittäin kovia riffejä löytyy ja vähän valmiimpaakin tavaraa. Pääsisimmeköhän studioon ensi vuoden alkupuolella? No, eiköhän se pitkäsoitto ensi vuoden aikana ilmesty, vaikka sitten parikymppisten kunniaksi, rumpali Marko Tarvonen miettii.
Entä keikat? Loppuvuodeksi on ilmoitettu pari Japanin-konserttia ja ensi vuodelle norjalaisfestivaali. Mitä muuta on suunnitteilla?
- No, ainakin Suomen-keikkoja, mutta sen tarkempaa informaatiota ei ole juuri nyt luvassa. Mutta lupaamme aktivoitua jatkossa vahvemmin myös esiintymisareenoilla, Sorvali hymyilee.

Moon TV - April 2002

This is Moonsorrow's first ever appearance on TV. It features the premiere of their first video clip, "Sankarihauta", and an interview in Finnish (subtitles are welcome!) with Marko and Ville. Originally broadcasted on April 15th 2002. More info in chapter 3.2 of the Unofficial Moonsorrow Biography:

More info in English
Más información en castellano



(Note: the pitch in the first half -the videoclip- has been raised in order to avoid copyright issues.)

YLE (Finnish TV) / 3 March 2011

No link. Should be somewhere in yle.fi but I can't find it. Interview with Mitja and Ville in a Finnish morning TV program on YLE Aamu TV or whatever it's called, March 3rd 2011. English subtitles added by the very nice Youtube user kimmotapio83. 

TRANSCRIPTION

There plays the band that honours the traditions of Finnish metal, and makes reputation around the world. Welcome Mitja Harvilahti and Ville Sorvali.

Ville: Than you very much.

We'll return to world domiation in a while, but first let's sort out this music genre. You've been described as pagan, folk, and viking metal with references to 70s prog. Ville, how did this kind of genre blending happen?

Ville: That's quite a genre definition you got there.

I read it on Wikipedia.

Ville: Originally we just started to do metal music without thinking too much which genre it might fit in. Prog influences appeared along the way, and now you hear them there. But I wouldn't say we're any prog actually.

Explain to those who don't know what pagan metal means.

Ville: Pagan metal draws from pagan traditions, connection to nature and such. Myths are very important. The word "pagan" doesn't relate to music in itself. That's why it is a good name — you can do whatever music under it.

You've been a band since 1995 and now you released your sixth album, quite a gloomy one. You have moved from the historical world and the ice of Köyliönjärvi to the end of the world. Mitja, where does the inspiration come from to such forlorn music?

Mitja: It's an interesting theme that you can understand in many ways. Our last album dealt with the same theme, both universally and on a personal level. Then we started to think in which way we hould go with the new album and realized that there was a good continuation possibility. We didn't want to let go of the concept yet and the best way was to take it further on the new album. There's a lot of metaphors in it. You can understand it both in nowadays' world or on other levels. But perhaps the path is now travelled with that theme.

Then comes the new beginning. The news today told that the sixth mass extinction of species is currently at hand. Is this the sort of zeitgeist that the world is ending? Africa is falling apart and so on.

Ville: That is of course a good source of inspiration, what is happening today for example in Northern Africa [the Arab Spring]. I suppose the world is ending, bit by bit in some way, and on this album we envisioned what may possibly happen after the world has ended.

The sample showed that, although your music and lyrics are gloomy, it's however very beatiful music. How do you put this kind of conflict together?

Mitja: I think it's very easy. Conflicts in music and art are most important. The way to make anything more interesting is to have big contrasts. We have lots of influences from both folk music and really heavy metal. By combining them in the right way, they support one another, and you can create quite big themes because there's so much room in the music.

Really big themes, because your songs are more like "works" than just songs. The longest song in the new album is over 16 minutes.

Mitja: Around 2003, after the third album, we moved clearly from songs to works.

Why?

Mitja: The band had evolved into a point where it was easy to write long, epic structures. It was just natural evolution.

Your scheme of things doesn't fit in smaller packages?

Ville: No. Since childhood I've always been more fascinated with entities, rather than songs. As long as I can remember I've been a fan of 70's concept albums. There were a bit longer songs, longer works that entwine together. I'm with that school that thinks albums should just be listened from beginning to end. Individual songs don't count that much.

I personally see this as "listening music" that doesn't work as background music. You need to concentrate.

Mitja: If you try to listen to this in the car or while washing the dishes, it doesn't open up. I as a band member and also the fans say that the albums open up after several listenings, when you start to find songs. In a way I have to grow into the songs, because they're hard to figure by just one listen. A 15-minute giant easily goes in one ear and out of the other. After several listenings you learn to understand the entity better. Of course, it requires patience from the listener. Your way of listening has to be different from those who just listen to short pop songs as background music.

Let's listen to more music and concentrate for a while.

["Huuto" plays, although the title on screen says "Tähdetön", while studio footage is shown.]

This is footage compiled by Mitja. You've been here at YLE behind the camera at one point. Ville, I've heard that you did your vocals in some forest cabin and you had some sort of stronger drinks with you. Is this a normal working process?

Ville: The drinking part is normal, but this time we decided to do the vocals in the woods.

Why? Is it a source of inspiration?

Ville: Yeah. Maybe the most important thing is that, when you take a break, you can go to walk in the woods instead of smoking a cigarette in some industrial area's alley. There's a totally different feel to it in comparison.

That's a good argument. What's special about you i that you have great success around the world, although you sing in Finnish. How is this possible? How have you done it?

Mitja: I think you can't do it, it just happens if it has to happen. The fans found us around our first album. We noticed that most of the feedback came from abroad. We've never exported the band in any way. The fans discovered it through other channels. Our albums have always been bought abroad, but exporting and bringing out our music wasn't our starting point. We just concentrated in making music. But the fans found it and got interested in Finnish culture, music and language. And we've noticed that on gigs. For example, the first time we were in Hungary we noticed that the audience was singing along. A sort of Finland boom was clearly visible, and has continued for the last ten years.

Do they sing correctly or are they a sort of misheard lyrics?

Ville: Well, you can't hear it yourself when you're growling...

You should have a spy in the audience!

Ville: I guess they don't sing the actual words, but try anyway.

Mitja: In Hungary they do, but in America it was just obscure bawling.

There the language studies are a little behind. You're about to tour Europe with the Paganfest festival. Tell us a bit about that.

Mitja: Paganfest has toured since 2008. It's more of a touring festival than a tour. It gathers bands together that have folk music and folkclore influences.

Hey, you got a task in our music relay! Matti esko sent you greetings that you should do a folk metal version of "Rekkamies".

Mitja: It's in the works.

Will Matti Esko do a guest performance?

Ville: We haven't decided yet. That might be a good idea.

He could pull a growl there. Music relay of course continues. Next Tuesday we have Alexi Laiho from Children of Bodom. He's a legendary man too. You have a bit more exciting greeting for him.

Mitja: Yes. Alexi has had some bad accidents on tours. A couple of years ago he fell down from the top bunk of the bus and broke his shoulder, so we have this "Alexi Laiho survival kit" that hopefully will save him from future accidents.

Ville: For a safer tour life.

We are not revealing yet what's inside the box until next Tuesday. Let's say, though, that it has n exciting colour and that it's bigger than the box suggests. Have an amazing and successful tour!

Transcribed on January 26th 2021. Transcribing from Finnish had never been so easy, thanks again to the person who did the subtitles. Side note: Alexi Laiho died earlier this month.

Henri's favourite albums for Imperiumi.net / February 2011

Link

"Pirun tusina" on artikkelisarja, jossa tavalla tai toisella juuri nyt ajankohtaiset raskaan musiikin vaikuttajat kertovat (noin) 13 eniten elämäänsä ja uraansa vaikuttanutta albumia. tämä ei ole listaus "päivän parhaista levyistä", vaan kurkistus kirjoittajansa sisimpään- kuvaus niistä albumeista, jotka muovasivat kertojistaan juuri sellaisia, jollaisia he nyt ovat. Nämä ovat kullekin kertojalleen "elämäni levyt", joiden mukana kirjoittajat aloittivat soittoharrastuksensa, suuntasivat musiikkimakunsa, ymmärsivät musiikista jotain suurta tai tajusivat haluavansa tulla muusikoksi. Nämä ovat kertojiensa elämän tärkeimmät levyt.

Tämänkertaista elämänsä levyjen kartoitusta meille tekee Henri Urponpoika "Trollhorn" Sorvali, äänisuunnittelija, jonka näpit löytyvät niin monesta suomalaisen metallin (ja muidenkin musiikkityylien) sopasta, että niitä tuskin jaksaa edes laskea. Trollhornin monista projekteista Moonsorrow julkaisi kuluneella viikolla uuden "Varjoina kuljemme kuolleiden maassa" -albumin ja sen kunniaksi vilkaisemme nyt millaisten tienviittojen väliin Henun moniulotteinen musiikkimaku on alfalttinsa laskenut.



01. Bal- Sagoth: Starfire Burning Upon The Ice-veiled Throne Of Ultima Thule (1996)

"Herravitunjumala". Yksikään levy ei ole pudottanut penkiltä allekirjoittanutta näin pahasti koskaan. Mitä, voiko metallia tehdä näin? Ja syntikoita tehdä NÄIN???!!!?!? Puhumattakaan siitä, kuinka se yhdisti (black) metallin soundin käytännössä Conanin soundtrackiin. Ja kiitos tämän haastattelun vastaamisen, päätin juuri iskeä sen cd- soittimeeni.



02. Bathory: Hammerheart (1990)

Jumalista puheenollen. Tätä levyä ei kannata kuunnella humalassa, sillä todennäköisesti pillahtaa vain itkuun. Ei niin kuuntelijaystävällinen kuin Twilight, eikä niin räkäinen kuin Blood Fire Death, mutta se TUNNELMA. Innovatiivisesta samplejen käytöstä myös plussaa - kukaan eikä mikään ei ole tehnyt hienompaa aika- ja arvomatkaa kuin Quorthon tällä levyllään.



03. Warcraft 2: Tides Of Darkness OST (1996)

Tehdessämme Meathooked-zinen ensimmäistä numeroa 14 vuotta takaperin tämä oli soittolistallani kommentilla "Go on, laugh. I don´t care". Ja sitä kommenttia aion käyttää edelleen. Uskomattoman hienoa sävellystyötä myös teknisesti ottaen huomioon senaikaisen midi-politiikan. Siitä kuulee, kuinka hyvä biisi on aina hyvä biisi ja osaava säveltäjä on osaava, eikä paskaa voi loputtomiin myydä hienoilla waretetuilla orkesterisampleilla joilla kuorrutetaan mitäänsanomaton pastissi. (”LOL KUKA PUHUU!!11” )



04. Danny Elfman: The Nightmare before Christmas OST (1993)

Kyllä, siitä laukusta on tehty elokuva ja joku on tehnyt Marilyn Mansonin biiseistä orkesterisovituksia. Olkoonkin, että Elfman on hyvä kierrättämään omia ideoitaan, tässä yhdistyi mielestäni parhaiten hänen intonsa musikaaliosastoon, Oingo Boingon (+ Mystic Knights -aikakauden sula hulluus), jazziin ja jopa Klezmeriin. Ehkä se levy, minkä ottaisin autiolle saarelle mukaan.



05. Enslaved: Eld (1997)

Tehdessäni äidinkielen kurssin lopputyötä Pohjoismaisista jumalmyyteistä abivuotenani pyöri Eld repeatilla samaan aikaan. Se fiilis minkä tästä levystä sain, oli käsinkosketeltava - kuin Jumalat ja mielikuvat olisivat puhuneet musiikin kautta.



06. Bad Religion: Recipe For Hate (1993)

Onko tällä levyllä yhden yhtäkään huonoa biisiä? Toisaalta, onko Bad Religionilla yhtään huonoa biisiä muutenkaan 90- luvun puoliväliin asti? Yksi maailman kovimmista bändeistä tekee yhden maailman kovimmista levyistä. Ja ne lyriikat... huh!



07. Cannibal Corpse: Tomb Of The Mutilated (1992)

Ostin kyseisen levyn Jone Nikulan radiossa soittamana ja äitini rahoittamana, hänen suureksi riemukseen noin 15 vuotta sitten. Toista näin kovaa Death Metal -levyä ei mielestäni ole koskaan tehty, vaikka kaikkien kovien jätkien mielestä jenkkidöödis on ihan tyhmää ja vain old-school-ruotsi-ripoff on sitä oikeaa visvaa. Uskalla olla erilainen!



08. Necromantia: Crossing The Fiery Path (1992)

Ensimmäinen tutustumani black metal- bändi koskaan, kiitos Klasun ja Metalliliiton. Ja sitä kautta tutustuin välittömästi Rotting Christiin, jonka jälkeen ei ollut enää paluuta. Sääli sinänsä, että muut levyt eivät yltäneet enää samalle tasolle tämän jälkeen.



09. Fear Factory: Soul Of A New Machine (1992)

Kahdeksas luokka, 1992. H. Sorvali menee ruokatunnilla porukalla luokkakaverinsa kotiin pörrämään joka asuu koulun vieressä. "Tsekatkaa mitä levyjä mun broidilla on, kato tätäkin, joku ihme Fear Factory ja tää on tämmöstä ihme örinää". "No laita soimaan!" "Hahaha, vittu mitä paskaa. Vai mitä Henu?" "Häh, sori....? Tota, saiskohan tän levyn lainata?" Muiden räkättäessä vieressä "naurettavalle örinälle" allekirjoittanut haukkoi happea miettien, mistä tällaista tavaraa saa lisää. Got to get away!



10. Emperor: In the Nightside Eclipse (1994)

Kuten aiemmin mainitsemani Bal-Sagothin nimihirviö, myös tämä teki minuun mielettömän vaikutuksen syntikoiden käytöllään. Ja se pimeä, öinen tunnelma on käsinkosketeltavissa. Ehkä teoreettisella tasolla "täydellinen" black metal- levy fiiliksen, lyriikoiden, riffien, soiton, soundien ja innovaation mittapuulla laskettuna. Enemmän kuin musiikkia? You bet.



11. Kiss: Animalize (1984)

Ja kuten niin monelle muullekin on käynyt aikoinaan, isin levyhylly sisälsi myös muutakin kuin sitä "huonoa musiikkia". Muistan pörränneeni noin 8-vuotiaana farkkutakki täynnä pinssejä ja hihamerkkejä Pukinmäen ostoskeskuksen luona ripamankan kanssa leikkien kovista isojen poikien kanssa. Ja mikä onkaan tästä muuttunut?



12. Sepultura: Beneath the Remains (1989)

Välittömästi yläasteelle siirryttyäni uusi luokkakaveri lainasi kasetin, "joka on kovempi ku kaikki Metallicat ja Maidenit yhteensä". Ja oikeassahan hän oli. Soundit, biisit, soitto, brutaali ja ilkeä tunnelma... ja ne RIFFIT. Huh huh. Sepulturan paras levy, jos minulta kysytään. Ja minä en edes pidä liiemmin thrashista. Se, mikä tästä tekee jännän on fakta, että vaikka kasettia kopioi itselleen kopion kopiosta ja siitä eteenpäin muille, soundi ei tuntunut koskaan huonontuvan.



13. Frank Zappa: Broadway the Hard Way (1989)

Jesus thinks You´re a jerk! Ehkä suoraviivaisinta ja humoristisinta Zappaa livetallenteen muodossa, mutta se hyväntuulisuus, kaikelle vittuilu ja musiikilliset vitsit tekivät minuun aikoinaan lähtemättömän vaikutuksen. Toisaalta, Frank Zappa nyt on muutenkin minulle Alfa ja Omega samassa paketissa. Sitäpaitsi tällä levyllä Sting rienaa julkisesti. Mikä voisi olla kovempaa?

Imperiumi.net / February 2005

Link

28.02.2005

Moonsorrow ei ole turhaa meteliä pitänyt tekemisistään sitten Kivenkantajan. Uuden albumin myötä kuitenkin rypistetään kuitenkin niin, että Ulvilassakin kaikuu. Ripeästi asiattomuuksiin tarttuen, bändin nokkamies Ville Sorvali eksyi syyttävän sormen eteen.


Minkälaiset lähtökohdat olivat uudelle albumille? Mitä siis lähdettiin hakemaan ja onnistuitteko odotetulla tavalla?

- Lähdettiin hakemaan jotain erilaista kuin Kivenkantajalla, ei me sitä viitsitty itsellemme sen tarkemmin määritellä. Tämäkin vain siksi, että Kivenkantajalla oli meidän mielestämme eräs tie kuljettu loppuun ja piti vaihtaa suuntaa, koska eteenpäin ei enää päässyt. 1,5-vuotisen luovan tauon jälkeen soiteltiin treenikämpillä uusia riffi-ideoita, ja niistä lähti sitten liikkeelle Verisäkeiden sävellystyö. Huomattiin siinä, että jaahas, tästä onkin tulossa aika rankkaa matskua edelliseen verrattuna, ja mikäs siinä sitten. Studioon lähdettiin fiiliksissä Norja '93 ja sitähän sieltä sitten myös tuli. En tiedä, mitä sillä tarkalleen haettiin, mutta kyllä me varmaan onnistuttiin, koska me tehtiin ihan helvetin kova levy. Joissain kohdissa levyä tuli sellainen fiilis, että äänimaailma on ehkä hieman riisutumpi kuin ennen, mutta silti massiivisempi. Miltä tällainen väite kuulostaa omiin korviisi? - Niinhän se pitkälti on. Biisimateriaali oli huomattavasti riisutumpaa kuin Kivenkantajalla, joten se myös vaati tietyllä tavalla riisutumpia soundeja. Samalla voitiin panostaa enemmän kitaroihin, tuoda niitä aiempaa enemmän esille, ja mielestäni juuri tällä saavutettiin sitä tiettyä "heviyttä", eli levyn soundi ns. potkii munille. Levyllä on vain viisi kappaletta ja silti kesto on yli 70 minuuttia. Luuletko, että tämä voi olla pelote joillekin ostajille? Kuitenkin mennään jo jossain doomin rajamailla pituuksien suhteen. - Olen varma, että ainakaan Ahtia (Kortelainen) ei pelottaisi yhtään. Ei me olla koskaan yritettykään olla mikään kuuntelijaystävällinen bändi, joten jos joku jättää levyn ostamatta biisien pituuksien takia, niin siinähän jättää. Pääasia on että kohdeyleisö, siis ne, jotka materiaalista tykkäävät, löytyy. Ostajista kun puhutaan, onko jotain odotuksia myynnin suhteen? Kivenkantaja kuitenkin kävi listoilla, ellen ihan väärin muista. - Saksan myynnin perusteella - levy julkaistiin siellä Suomea aikaisemmin syystä, jota en tiedä - on jo varmaa, että levyn myynnit menevät heittämällä ohi Kivenkantajasta. Jos Suomessakin suuntaus on sama, kyllä tämä varmaan listoille menee. Mutta jos totta puhutaan, ei se minua juurikaan kiinnosta. Olen aina sanonut, että ainoa tavoitteeni levymyynnin suhteen on, että levyjä myydään sen verran, että levy-yhtiöllä pysyy usko meihin ja bänditoimintaa voidaan turvallisesti jatkaa. Miten näin pitkät biisit taipuvat live-käyttöön? Tuleeko koko biisejä, vai kenties lyhennettyjä malleja? - Kyllä ne taipuvat, kun pistetään taipumaan. Kämpillä on jo treenattu kahta uuden levyn biisiä livekuntoon, molempia koko mitassaan. Saattaa kuulostaa typerältä, kun biisit ovat jotain 12-minuuttisia, mutta ei noissa oikein ole, mistä lyhentää. Viime kerralla kun haastista väännettiin, Moonsorrow ei ollut vieraillut vielä ulkomailla. Mikä on tilanne tällä hetkellä, itse kun en ulkomaiden festareiden esiintyjälistoja pahemmin seuraile? - Ulkomaita on nyt saatu koluttua kolmisen kappaletta (Kroatia, Unkari, Norja) ja neljäs (Saksa) on aivan nurkan takana. Tarkoitus olisi tietysti valloittaa maailman joka kolkka, mutta vähän hankalalta näyttää. Oliko se syksyinen lehdistötiedote koskien uutta levyä poliittinen kannanotto, ja kuinka äärioikeistolainen yhtye Moonsorrow on? - Ei siinä mitään poliittista ollut (vaikkakin Raah Raah Blääh tulee tietysti olemaan albumina erittäin poliittinen), kunhan kännissä pelleiltiin. Ja sitten porukka ottaa meidät vielä tosissaan, hah. Moonsorrow'ssa ei muuten ole mitään äärioikeistolaista, ja olisin kiitollinen, jos ihmiset vihdoin tajuaisivat sen. Villi huhu kertoi että "Viikset" julkaistaan sinkkuna ja yhtye lähtee Eurooppaan lämppäämään Güntheriä. Ajatuksia asian tiimoilta? - Kyseistä kappaletta ei varmasti julkaista sinkkuna, koska se on levyn outro. Se on kuitenkin totta, että Günther teki meille tarjouksen rundista, mutta me emme ole lähdössä, koska emme saa siitä tarpeeksi rahaa. Saatanan paskiainen halusi ratsastaa meidän maineellamme ja kerätä kaikki voitot, hmph. Valitettavasti en päässyt uuden levyn sanoituksiin tutustumaan, mutta oletan, että entisellä linjalla jatketaan. Kuinka pitkä prosessi on biisien sanoittaminen omalla kohdallasi? Kuitenkin on pidettävä kiinni joistain tietyistä asioista? - Jatketaan ja ei. Tällä kertaa lähestymistapa itse aiheeseen on kuitenkin hieman aikaisempaa abstraktimpi ja tavallaan myös epämääräisempi. Sanoitusprosessin pituutta ei voi sinänsä määritellä, koska ideoita saattaa syntyä pitkin matkaa ja ne kootaan vasta lopussa varsinaiseksi tekstiksi. Prosessi liittyy kuitenkin läheisesti sävellysprosessiin, eli kuuntelen valmista materiaalia ja pyrin kirjoittamaan, mitä kappaleet tuovat mieleeni. Verisäkeiden kohdalla sanoitusten kirjoittaminen alkoi todella nihkeästi, sain aluksi aikaiseksi vain hajanaisia rivejä, mutta jossain vaiheessa palaset vain loksahtivat paikalleen ja homma olikin yhtäkkiä ohi parissa päivässä.

Viime levyn tiimoiltahan tuli myös niin ylistetty kuin parjattu videokin. Mitenkäs Verisäkeiden kanssa? - Mukavahan se olisi tehdä jostakin kappaleesta sellainen One Rode to Asa Bay -tyyppinen "lyhytelokuva", mutta resurssien puutteessa tyydymme soittamaan levyä ja pläräämään kansivihkosta. Bändipaidathan ovat enemmän kuin tuttu näky kaikissa metallitapahtumissa. Mikä on Moonsorrow-tuotteiden tilanne? Eipä ole ainakaan allekirjoittaneen silmään osunut.

- Onhan meillä noita paitamalleja ollut perinteisesti yksi per levy. Nyt saattaa olla tulossa enemmänkin.

Katselin Spinen takapihalla, että herrojen Kivenkantaja-albumin riimukivi on kokenut kovan kohtalon. Miten näin onkaan päässyt käymään? Olisiko ollut sittenkin parempi vaihtoehto viedä se koristeeksi omaan olohuoneeseen?

- Kivi on joutunut sekä luonnonvoimien että remonttimiesten kovaan käsittelyyn. Toisaalta siinä oli jo halkeama, kun me saimme sen, joten se olisi saattanut lopulta hajota omassa olohuoneessakin. Ja Spinehän kiven omistaa, kun kerran sen maksoivatkin, joten he saavat tehdä sille, mitä haluavat. Ja hehän sen alunperin takapihalleen halusivat.


Infernon päätoimittajana voinet myös hieman asian ulkopuolelta valottaa Suomen metallimedioiden tilaa. Ilmeisesti levikki vain jatkaa kasvamistaan ja FME:n aikoihin nousitte jo sijalle 2 Suomen musiikkilehdissä, ellen väärässä ole?


- Näin todellakin pääsi käymään. Saavutus on historiallisessa valossa erittäinkin merkittävä, koska olemme käsitykseni mukaan ensimmäinen musiikkilehti, joka on onnistunut kampeamaan Soundin ja Rumban väliin. Toivottavasti tapahtunut ennakoi suomalaisen metallimedian nousua yleiselläkin tasolla ja tarjoaa vetoapua muillekin kentällä hääriville.


Vielä hetkeksi musiikkiin palaten, millä mielin seuraat yhä uusien ja uusien folk-henkisten metallibändien nousua kartalle? Niitähän on putkahdellut viimeisen parin vuoden aikana varsin riittämiin pinnalle?

- Riittämiin todellakin. Ei minua ainakaan kiinnosta kuulla enää uusia tuopinkilistely-yhteislaulumusiikkia soittavia bändejä, joilla ei ole mitään sanottavaa. En minä sitä ihmettele, että näille bändeille löytyy kuulijakuntansa, löytyyhän meillekin. Itse en vain hirveästi jaksa niistä innostua.


Lopunajan terveiset?


- Lopun aika ei ole vielä lähelläkään. Ostakaa Verisäkeet, niin se on edes vähän lähempänä.

Imperiumi.net / February 2007

Link

12.02.2007

Moonsorrow on yhtye, jonka tulevaa suuntaa lienee ulkopuolisten turha arvailla ja ennustaa. Verrattain kosketinvetoisen Kivenkantajan jälkeen kukaan ei olisi uskaltanut odottaa Verisäkeiden kaltaista aggressiivisuutta, eikä Viides luku – Hävitetty -albumin olisi kuvitellut tekevän näin suurta pesäeroa parin vuoden takaiseen edeltäjäänsä. Mutta kolkutellaanko nyt jo eeppisyyden limittejä, kuten levy-yhtiö Spinefarm mainoksissaan toteaa? Tähän ja moneen muuhun kysymykseen vastaukset tarjosivat Sorvalin serkukset, Ville ja Henri.

- Niinhän se menee. Tiedämme itsekin miltä seuraava levy todennäköisesti kuulostaa vasta, kun olemme kirjoittaneet osan sille tulevasta materiaalista. Yllätyksellinen elementti tuo lisää mielenkiintoa omaan toimintaan, ja voisin kuvitella sen tuovan lisää mielenkiintoa myös kuuntelijoille. Viides luku on toisaalta jotain aivan muuta kuin mikään, mitä olemme aiemmin tehneet, mutta toisaalta se myös kokoaa hieman kahden edellisen levyn ominaisuuksia samaan palettiin. Suurin eroavuus edelliseen levyyn ja aiempaan tuotantoomme yleensä on yltiöprogressiivinen lähestymistapa kappaleiden rakenteisiin. Emme me mitään pyörää kuitenkaan ole keksineet; tätä nimittäin tehtiin 70-luvulla aika paljonkin, kuittaa Ville.

Henri toteaa puolestaan, että ajatus vain kaksi raitaa sisältävästä albumista ei missään vaiheessa kauhistuttanut bändiä. Ainoa huolenaihe Henrin mukaan oli se, milloin biisit ilmoittaisivat olevansa valmiita, ettei levy veny vahingossa parituntiseksi. Myös Spinefarmilla oltiin yhtä mieltä siitä, että mieluummin levyllä kuulee kaksi hyvää biisiä kuin kuusi paskaa, kuten Henri asian ilmaisee. Ville kertoo, että potentiaalisista markkinointiongelmista huolimatta levy-yhtiön suhtautumisessa ei ilmennyt minkäänlaista varautuneisuutta Viidennen luvun suuntaan.

- Itsekin olisin odottanut jonkinlaista varautuneisuutta, mutta tosiasiassa kukaan talossa ei missään vaiheessa sanonut, että meidän pitäisi mennä johonkin toiseen suuntaan. Päinvastoin, siellä oltiin ensimmäisestä demonauhoituksesta lähtien aivan innoissaan, että tätä lisää! Ei voi kuin ihmetellä. Kuulijat puolestaan voivat ihmetellä niitä eeppisyyden limittejä, niitä kun tosiaan on nyt aika huolella kolkuteltu. Kyllä silloin pitäisi jo huolestua, jos Moonsorrow’n kohdalla mainoslause vihjaa, että nyt mentiin muuten todella pahasti yli.

Ville ja Henri ovat hieman eri kannalla siitä, kuinka voimakkaasti niitä eeppisyyden limittejä ollaankaan nyt kolkuteltu. Henri heittääkin ilmaan kysymyksen, onko kappaleiden pituus automaattinen osoitus niiden eeppisyydestä. Villen näkemys asiasta on se, että rajat pysyvät ylittämättöminä niin kauan kuin itsetarkoitukselliseen paisutteluun ei lähdetä.

- Itsetarkoitukselliseen paisutteluun meillä olisi ollut tilaisuus Kivenkantajan jälkeen, mutta jätimme sen kortin toistaiseksi käyttämättä. Se vedetään esiin vasta sitten kun oikeat ideat loppuvat.

Useammatkin kuuntelijat ovat varmasti leikkineet ajatuksella Moonsorrow’n heittäytymisestä yhteistyöhön vaikkapa kokonaisen sinfoniaorkesterin kanssa. Tällaiselle ajatukselle ainakaan Henri ei Moonsorrow'n kontekstissa kuitenkaan lämpene.

- En usko, että tulisimme koskaan käyttämään oikeaa orkesteria vaikka pystyisimmekin. Miksi? Samasta syystä kun emme todennäköisesti käyttäisi videoilla tanssivia homokääpiöitä – se ei mielestämme oikein istu musiikkiimme. Jotain kevyttä ja ehkä enemmän jopa irrallista olisi tietenkin hauska kokeilla, mutta se Wagner-osasto hevin päällä voidaan suosiolla jättää niille powermetallisteille. Ja jos totta puhutaan, henkilökohtaisesti hieman vierastan muutenkin orgaanista ja akustista klassista orkesteria keinotekoisen ja repivän metallijytinän päällä – vähän niin kuin hajuvesi ja lihapullat, laukoo Henri maustaen jutusteltuaan, ehm, maukkain metaforin.

Kieli on hallussa Moonsorrow’lla myös kollektiivisesti, sillä bändin voisi sanoa löytäneen omalaatuisen tapansa käsitellä niin ylenpalttista ennakkohypetystä kuin muitakin internetin lieveilmiöitä. Tällä viittaan luonnollisesti bändin disinformatiiviseen etukäteistiedotukseen kahden tuoreimman täyspitkänsä tiimoilta. Esimerkiksi metallimedian luotettavin, tai ainakin nopein, uutisankkuri Blabbermouth ehti nielaista Verisäkeitä edeltäneen hc-johdattelun koukkuineen päivineen.

- Itse asiassa suurin osa näistä jutuista liittyy bändin omituiseen - ja kenties, mutta vain kenties hieman lapselliseen – sisäpiirin huumoriin, eikä niitä ole alunperin tarkoitettu vittuiluksi kenellekään. Tottahan heti kun huomattiin, kuinka huhut leviävät ja kuinka ne tyhmimmätkin jutut tuntuvat menevän internetissä läpi – viitaten nimenomaan tähän Raah Raah Blääh -insidenttiin – alkoi itse kullakin virne nousta suupieliin ja sitä jo mietti, että mitäköhän seuraavaksi, hymähtää Ville.

On suoraan sanoen yllättävää, ettei Moonsorrow’n uskottavuus ole kärsinyt Lakupaavi- sivujuonteesta, tai muusta ulkomusiikillisesta huumorista. Tämän vastapainoksi bändin levyiltä ei ainakaan ulkopuolisin korvin löydy ns. musiikillista huumoria. Mutta löytävätkö sitä sisäpiiriläisetkään korvat? Henri ainakin Frank Zappa -fanina osaa epäilemättä arvostaa myös hullunhauskaa musiikillista neroutta.

- Onhan noissa aina se vaara, että joku ottaa nokkiinsa ja leimaa koko bändin jonkun Lakupaavi-vitsin takia. Kyse on kuitenkin nimenomaan ulkomusiikillisesta tyhmäilystä, jolla me vain välitämme ihmisille sen, että vaikka me otammekin musiikkimme äärimmäisen tosissaan, itseämme emme ota, tiivistää Ville.

- "Hullunhauska musiikillinen nerous" on kaksiteräinen miekka – itse en ikinä haluaisi kuulla mielestäni vakavan tai ideologisen bändin lähtevän sille polulle, mutta mikäli kyseisiä perversioita toteutetaan jossain toisessa projektissa, en näkisi sille mitään estettä. Ainakaan niin kauan, kun kummassa tahansa projektissa ei ratsasteta kummankaan maineella osallistujien itsensä toimesta. Lakupaavi ei kuitenkaan ole hullunhauskaa, musiikillista, eikä varsinkaan neroutta. Frank Zappa puolestaan on tämän kaiken pyhä kolminaisuus, alfa ja omega, selostaa Henri.

- Moonsorrow’n musiikillinen huumori rajoittuu aika pitkälti biiseissämme siellä täällä viljeltäviin pieniin "tribuutteihin", jotka on tarkoitettu yhtälailla itsellemme kuin kuulijoillemmekin poimittaviksi. Moni ei varmasti tosin pidä sitäkään hauskana, päättää Ville tämänkertaisen huumorituokiomme.

KENGÄNNAUHALÄHTÖISIÄ ONGELMIA

Villen aktiviteetit musiikkijournalistina on nostettu esiin melkeinpä yhtä monessa haastattelussa kuin Moonsorrow’n eeppinen luonteenlaatukin, mutta lypsetään tästä lähteestä vielä yksi kysymys. Mihin loppuu kriitikko-Sorvali ja mistä alkaa lyyrikko/muusikko-Sorvali? Miten vuodet musiikkikriitikkona ovat vaikuttaneet siihen kriittisyyteen, jolla mies suhtautuu omiin musiikillisiin ja sanoituksellisiin tekemisiinsä Moonsorrow’ssa? Vai onko omiin tekemisiin lähtökohtaisesti mahdotonta suhtautua mitenkään kriittisesti tai objektiivisesti? - Periaatteessa olen aloittanut molemmat hommat samoihin aikoihin, ja ne ovat vain kulkeneet rinnakkaisia polkuja toisiinsa liiemmin vaikuttamatta. Omien tekemisteni suhteen olen aina ollut niin kriittinen, että välillä on tullut vastaan tilanteita, joissa mitään itse tekemäänsä ei haluaisi päästää eteenpäin. Levyjä arvostelen täysin eri lähtökohdista, koska ne eivät ole itse tekemiäni, ja vertaan niitä nimenomaan toisiin muiden tekemiin levyihin, enkä ole ajatellutkaan peilata mitään arvostelemaani levyä oman tuotantoni kautta. Vaikka teen molempia sujuvasti yhtä aikaa, musiikki ja journalismi pysyvät minun kirjoissani aina sen verran kaukana toisistaan, etteivät ne sotkeudu toisiinsa. Toinenhan on kuitenkin aina harrastus ja toisesta on tullut, ainakin haavekuvissa, ammatti, kertaa Ville tyhjentävästi.

Mitä muuten tulee kriittisyyteen, olen pistänyt merkille, että vastoin yleistä käsitystä siitä, että samalla levy-yhtiöllä majailevat bändit olisivat yhtä iloista perhettä, ja täten kritiikin yläpuolella, niin Ville kuin Henrikin ovat ilmaisseet suorat mielipiteensä julkisesti – Messulaudalla, totta kai – mm. juuri joistain Spinefarmin bändeistä. Tämä tai mikään muukaan asianhaara ei johtanut Spikefarmin ja Moonsorrow’n yhteistyön päättymiseen; päinvastoin, bändi jatkaa lafkalla ainakin seuraavat kaksi levyä. Mitkä seikat puolsivat päätöstänne jäädä Spinelle? Entä mitkä levy-yhtiön bändeistä tänä päivänä eniten miellyttävät Sorvalin serkuksia?

- Päätös vaati julmetusti kahvia, tupakkaa ja vuodatettuja kyyneleitä. Toisin sanoen tällä kertaa päätimme oikeasti neuvotella asiasta vähän syvemminkin kuin vain selata sopimuksen läpi ja laittaa siihen nimet alle. Spinelle jäämistä puolsi luonnollisesti sen helppous; tunnemme kaikki työntekijät henkilökohtaisesti ja voimme käydä toimistolla silloin kun siltä tuntuu, koska se sijaitsee kotikaupungissamme. Vaihtoehtojakin olisi kai ollut, mutta Spine pisti lopulta pöytään parhaan tarjouksen. Mitä Spinen bändeihin tulee, pidän oikeasti varmaan suurimmasta osasta ja monet lafkan julkaisut pyörivät soittimessa säännöllisesti. Viime vuonna kolahti eniten Kiukaan uusin, ja tänä vuonna saa tapahtua ihmeitä jos joku aikoo pistää Swallow The Sunia paremmaksi, ynnää Ville.

Henrin suosikkilistaa voisi kenties kuvailla puolueelliseksi tai tämän päivän Spine-rosteri mielessä pitäen vanhentuneeksi, eli syvimmät sympatiat vain kaikille subjektiivisuus- tai ajankohtaisuuspoliiseille.

- Henkilökohtaisesti Spinen bändeistä miellyttävät Rytmihäiriö, Beherit, Swallow the Sun ja Finntroll. Suurimman osan musiikki menee täysin sivuraiteille oman makuni kanssa, mutta löytyy sieltä myös bändejä, joita arvostan saavutuksiltaan kovastikin, vaikka en musiikistaan välttämättä juurikaan pidä. Näistä voidaan mainita esimerkkeinä Kiuas ja Children of Bodom. Spinelle jääminen oli sitä paitsi senkin takia siistiä, että Tenetzin kanssa voi kuunnella paskoja demoja ja juoda kaljaa hyvällä meiningillä, vaikka tuntia aiemmin on kiistelty raivokkaasti sopimusteknisistä asioista. ”Nothing personal, just business”, kuten sanotaan amerikaksi.

Aasinsilta seuraavaan aiheeseen ei kenties kestä sen painoarvoa, mutta olkoon. Kenties näin Saksan otettua ohjat EU-puheenjohtajamaana kyseinen aihe tulee joka tapauksessa esille hieman Imperiumia isommissakin medioissa. Kyse on siis nykysaksalaisten ärsyttävimmästä päähänpinttymästä; kansallissosialististen symbolien sun muun liitännäisen hautaamispyrkimyksestä. Yrittävät näemmä pyyhkiä pari vuosikymmentä kokonaan historiankirjoista. Siinäpä teille revisionismia kerrakseen. Suomalaiset bändit Tenhistä Hornaan ovat saaneet niskaansa perin aiheettomia syytteitä kansallissosialistisista taipumuksista, ja jopa uusnatsismista, johtuen kansallisromantiikan suuntaan taipuvista sanoituksista tai käyttämästään symboliikasta. Hornan tapauksessa osansa on myös bändiläisten vahvoilla mielipiteillä ja yhteyksillä NSBM-leimalla varustettuihin yhtyeisiin. Myös Moonsorrow’ta voisi tituleerata suomalaisuudesta ammentavaksi tai jopa kansallisromanttiseksi yhtyeeksi. Edellislevyn Karhunkynsi-kappaleen lainatakseni "Puitani koura kyltymätön repii juuriltaan / Kuka valtakuntani rajoja käydä uskaltaa". Samaisen levyn kiitoksista löytyy Henrin kohdalta epäilyttävä sanapari "nature – heritage" Kuten arvata saattaa, myös Villellä ja Henrillä on omat kokemuksensa tästä ajojahdista.

- Kuten Seppo Räty sanoisi, "Saksa on paska maa". On täysin ymmärrettävää, miksi kaikki vähänkin kansallishenkinen on aikoinaan kauhistuttanut saksalaisia, mutta on täysin käsittämätöntä, että maa, jota hallitsevat 20 vuotta sodan jälkeen syntyneet ihmiset, kieriskelee edelleen samoissa menneisyyden tuskissa. Ja se sotahan on syypää kaikkeen, mistä meitäkin on vähän väliä syytetty. Miksaajamme meinasi joutua Euroopan-rundilla tappeluun, koska hänellä oli päällään meidän paitamme, jota koristaa iso aurinkoristi – siis sama vähintään 3000 vuotta vanha symboli, jonka yksi itävaltalainen otti hetkeksi omaan käyttöönsä. Yksi paitamalleistamme vedettiin Saksassa markkinoilta, koska logossamme oleva Skandinavian ensimmäisessä aakkostossa esiintynyt S-riimu on "laiton". En muuten tiedä, miksi he iskivät silmänsä juuri siihen paitaan, koska meillähän on käsittääkseni logo jokaikisessä mallissa... No joo, näitähän löytyy. Aina jossain on joku valopää, joka luulee meidän edustavan jotain, jota emme todellakaan edusta, tiputtaa Ville.

- Tämä nykypäivän metallibändien natsiajojahti rupeaa pikkuhiljaa saamaan jo wiesenthalmaisia piirteitä. Yhtyeeseen nimeltä Moonsorrow mahtuu monenlaisia poliittisia mielipiteitä ja äärimmäisen tiukkoja humalaisia keskusteluja, mutta vaikka uskonnon kanssa jaamme paljonkin samanlaisia tuntemuksia, yhteistä poliittista linjaa meillä ei ole, eikä tule koskaan olemaankaan. Monet edustamamme asiat saattavat mennä yksiin tiettyjen suuntausten kanssa ja olemme monista asioista erittäinkin paljon samalla kannalla. Kukaan bändistä ei tunnustaudu jonkun spesifisen aatteen umpimieliseksi kannattajaksi, mutta joskus ulospäin yksinkertaisilta näyttävät asiat eivät ole niin simppeleitä mitä luulisi... tai sitten ovat, tapauksesta riippuen. Oletamme tietenkin jokaisen bändistä kiinnostuneen muodostavan oman, henkilökohtaisen poliittisen mielipiteensä itse ilman, että yrittää sen tueksi löytää ryhmästämme jotain sellaista, mitä toivoo löytävänsä, jatkaa Henri, jolla on kertoa aiheesta myös humoristinen anekdootti.

- Keski-Euroopan meiningistä pitää mainita sen verran, että itse meinasin joutua ongelmiin Itävallassa kengännauhojeni takia paikallisen Antifa-jampan kanssa, mikä oli vähintäänkin hämmentävää.

Mitäpä tähänkään lisäisi muuta kuin: MOT.

MATKA MUUALLE

Lukemissani Viides luku – Hävitetty -albumin arvosteluissa ei ole säästelty ylisanoja tai pihtailtu vertailuja niin mustan metallin kuin progressiivisen rockinkaan legendoihin. Samassa lauseessa saattavat rinta rinnan ilmetä King Crimson ja Borknagar tai Bathory ja Yes.

- Heh, tulla mainituksi kummassa tahansa yllä olevista esimerkkilauseista on suuri kunnia. Oudoltahan se saattaa bändiin perehtymättömän silmissä aluksi näyttää, mutta kai tämä on vain keinomme rikkoa genreihin sidottuja myyttejä. Moonsorrow’n leirissä on aina kuunneltu sujuvasti niin black metalia kuin progeakin, eikä siinä pitäisi olla mitään ihmeellistä, ynnäilee Ville bändin suhtautumista legendavertailuihin.

Henrin näkemys progesta vastaa mittavassa määrin omaani – tuntuu nimittäin siltä, että kaikki vaikkapa kaksinumeroisille minuuttilukemille yltävät biisit tai akustista kitaraa käyttävät metallibändit ovat ykskantaan "progea".

- Nähtävästi tuo proge- vertaus on tullut jäädäkseen. Jotenkin vaan tuntuu, että nykypäivän journalismissa ja fanikulttuurissa progevaikutteet metallibändeillä ovat "itsestäänselviä" mikäli musiikkissa on joko omituinen sointu siellä täällä, yksi 7/8-juttu tai vähän pidempi biisi. Nämä vaikutteet muuttuvat joidenkin päässä vähän turhankin dominoiviksi. Moonsorrow’n tapauksessa en toki puolustele mitään, sillä onhan meiltä löytynyt niitä progejuttuja jo tokalta demolta lähtien. Itselleni ei putoa "uusi" proge oikeastaan tippaakaan, ja vanhemmasta kamastakin lähinnä vain se kiltimpi puoli, missä panostetaan enemmän tematiikkaan, sovituksiin, puntaroi Henri nostaen samalla esiin viitteitä klassiseen musiikkiin sekä käsitteisiin, kuten päällekkäisyys ja harmoniat. TJEU-tyyppisenä heittona Henri mainitsee King Crimsonin In the Court of the Crimson Kingin, Gentle Giantin Three Friendsin sekä Jethro Tullin Heavy Horsesin.

Moonsorrow’n kohdalla minun tekisi mieli jättää progeviittaukset vähemmälle ja keskittyä siihen rakenteelliseen samankaltaisuuden, jonka etenkin Viides luku jakaa Arvo Pärtin kaltaisten klassisten nykysäveltäjien kanssa. Vähän niin kuin Viidennessä luvussa, myöskään Pärtin sävellyksissä, kuten Litanyssa ja Fratresissa, ei ensikuulemalla tunnu tapahtuvan mitään kummallista. Korva ei yksinkertaisesti pysty poimimaan musiikista yksittäisiä soittimia, ääniä tai teemoja. Sen sijaan sävellys hahmottuu kokonaisuudeksi, kliseisesti sanottuna joksikin osiensa summaa merkittävämmäksi. Bändin sävellysvastaavan, Henrin suhde klassiseen musiikkiin on ollut pitkä ja myrskyisä. - Olen opiskellut klassista musiikkia vuodesta 1982, joten eipä sitä koira karvoistaan pääse mihinkään, vaikka tottakai murrosiässä ko. musiikkia tulikin vihattua syvästi. Pärt-vertaus on allekirjoittaneelle suuri kunnianosoitus, sillä arvostan hänen teoksiaan mitä suurimmissa määrin: klassisen orkesterimusiikin ja varsinkin minimalismin yksi hienoimpia juttuja on mielestäni se, kuinka erilaisilla päällekkäissovituksilla ja teemoilla saadaan punottua kuulijalle päättymätön verkko, jossa eri teemat ja linjat kulkevat välillä dominoiden, välillä kadoten ja välillä yhdessä saumattomasti muodostaen kuitenkin eheän kokonaisuuden, johon kuulija ikään kuin uppoaa. Se on kuin tunnetila, matka muualle. Uusi maailma. Ja jos joku löytää Moonsorrow’n musiikista jotain samaa, olen syvästi otettu.

Uuden levyn soundi häviää kenties raakuudessa Verisäkeille, mutta voittaa sen selkeästi kokonaisvaltaisuudessa. Juuri tämä seikka on suurelta osin vaikuttamassa yllä mainittuihin Pärt-mielleyhtymiin. Verisäkeet-sessioissa yksi referenssilevyistä oli tiettävästi Borknagarin omaperäiseltä soundaava debyyttilevy. Oliko studiossa tällä kertaa moisia soundipoliittisia suunnannäyttäjiä?

- Loppujen lopuksi, Borknagarin debyytillä on mielestäni erittänkin tavanomainen soundi aikakauteen – ja paikkaan nähden, heh. Itseäni vaan viehättää siinä eniten se kokonaisuus, joka on erittäin onnistunut osiensa summa. Studioreferensseinä meillä oli tällä kertaa mm. Enslavedin Frost, Katatonian eka ja ne iänikuiset Borknagarin eka ja Hades, jotka ovat olleet itse asiassa mukana joka ikisellä studiokeikalla. Mutta kuten aina, loppujen lopuksi niillä ei ollut mitään virkaa enää parin ensimmäisen päivän jälkeen, vaan soundi alkoi muodostamaan itse itseään päässämme. Olisi jotenkin tylsää mennä studioon ja yrittää tehdä tasan samansoundinen levy kuin jollain toisella bändillä on jo, oli kyseessä sitten mikä tahansa klassikko. Toisaalta, jos meikä on miksaamassa niin voi olla varma, että soundi on vähintäänkin outo, naurahtaa Henri.

Henriä voisi studiossa ja etenkin biisinkirjoitusvaiheessa kutsua Moonsorrow’n sieluksi, mutta keikoilla ei miestä juurikaan enää näy. Bändi varamiehineen ehtikin vuoden alussa piipahtaa pikaisella Kanadan-rundilla, jota seuraa paraikaa käynnissä oleva Suomen-kiertue. - Kävimme Kanadassa jo alkuvuodesta 2006, ja sikäläinen keikkajärjestäjä ilmeisesti innostui touhusta niin, että päätti kutsua meidät pienoiskokoiselle turneelle maahansa. Sitä en tiedä, mistä kyseinen järjestäjä oli alunperin saanut idean pyytää meidät sille ensimmäiselle keikalle. Odotukset ovat ristiriitaiset, sillä viime keikalla Montréalissa tosin oli aivan tajuton meininki, mutta nyt mukana on mm. kaksi Hämeenlinnan kokoista kaupunkia, joissa meidän kohdeyleisömme tuskin on kovinkaan mittava. Nähtäväksi jää. Joka tapauksessa, matkailu avartaa, toteaa Ville. - Keikkailu ei tosiaan ole meikäläisen heiniä. Olen tosin ilmoittanut, että heti kun keksitään "Beam me up, Scotty" -tyyppinen ratkaisu, niin tulen mielelläni kaikille keikoille. Aiemmin stressistä johtuneen hermoromahduksen läpikäyneenä perheellisenä miehenä, joka vihaa lentämistä ja käy päivätöissä, ei odotukset ja realiteetit oikein kohtaa, heh. Joka tapauksessa, aika näyttää miten paljon aion osallistua keikkailuun tänä vuonna, ja mikäli estyn tulemasta, luottomies ja hyvä ystävä Janne Rytmihäiriöstä hoitaa homman taidolla ja tyylillä, kiittelee Henri ystäväänsä.

Näin saavuttaa haastattelu loppunsa. Lopunajan aikoja käsitellään todellakin myös tuoreella Viidennellä luvulla. Albumin Jäästä syntynyt -osasesta löytyy rivi ”Auringon kuoleman syntyäkseen / Uusi maailma tarvitsee”. Jo Verisäkeet-albumin Pimeä-kappaleessa viittaukset olivat samansuuntaisia: "Kuolevan auringon alla kaikki on kaunista". Auringon valo matkaa maahan kahdeksassa ja puolessa minuutissa. Tuossa ajassa ehdit kuunnella kolmanneksen jommasta kummasta Viidennen luvun biisistä. Valo sammuu, musiikki jatkaa elämäänsä.